Kun ketut eivät pitäneet kiirettä, niin takaa-ajavan vihollisen ääni läheni nopeasti. Lopulta se kuului juuri nuoren kuusipuurivin toiselta puolen, noin neljäkymmentä askelta ketuista. Punaketun sydän jyskytti, mutta se ei ajatellutkaan pakoa. Se pysähtyi ja käännähti ympäri katsoakseen vaaraa silmiin. Sen näin tehdessä naaraskettukin kääntyi yhtä pelottomana. Sitten syöksyi äänekäs vihollinen esille, pannen kuusenoksat hiljaa rasahtelemaan.
Koira oli tullut puolitiehen, ennen kuin näytti huomaavan, että nuo kaksi kettua eivät paenneet, vaan odottivat sitä. Se hämmästyi ja pysähtyi paikalla, samalla kun sen korkealla liepsahteleva höyhenpehmeä häntä painui epävarmana alas. Tätä kesti kuitenkin vain sekunnin, pari, sillä mitä merkitsivät nämä kaksi heikkoa vastustajaa sen rinnalla? Jälleen haukahtaen se syöksyi eteenpäin. Ja ketut juoksivat vastaan, kimeästi, uhmaavasti äännähdellen.
Sekasikiön erikoisala ei nähtävästi ollutkaan tappeleminen, vaan vainuaminen; ja se hämmästyi noiden kahden ketun varsin odottamatonta ja säännöistä poikkeavaa käytöstä. Epäröidessään se yhtäkkiä huomasi olevansa pahassa pulassa. Raivokkaasti se tarttui suurine leukoineen petollisiin hätyyttäjiinsä, mutta onnistui saamaan vain muutaman suuntäyden pehmeitä karvoja — niin ketteriä ne olivat.
Sillä välin sitä purtiin kipeästi molempiin takajalkoihin, ja se sai viiltäviä haavoja niskaan ja kaulanahkaan, niin että veri vuoti virtanaan. Hyökkäykset takajalkoihin pelottivat sitä erikoisesti. Se pelkäsi reisijänteittensä rampautumista. Tämä pelko kasvoi hetkessä pakokauhuksi. Koko voimansa käyttäen koira ravistelihe vapaaksi. Häpeämättä pistäen ylpeän häntänsä koipien väliin se kääntyi pakenemaan kotiinpäin. Nuo kaksi kettua juoksivat jonkin matkaa sen jäljessä teeskennellen takaa-ajoa; sitten, määrättömän ylpeinä helpon voittonsa johdosta, ne lähtivät taas kulkemaan pesää kohti mäenrinteelle.
6. luku
POLTTAVA KANNUS JA SOKAISEVA KYNSI
Uusi tulokas suhtautui kuivaan, lämpöiseen pesään hyvin suopeasti ja ryhtyi heti suurentamaan sitä enemmänkin kuin Punaketun oma suoranainen tarve vaati. Mukavasti asetuttuaan asumaan nuo kaksi omistivat itselleen eri metsästysalueet. Punakettu pyydysteli alhaalla laaksossa ja itään päin alemmilla rinteillä, mikä tietysti oli vaarallisempaa seutua; puoliso taas otti turvallisemman piirin pesästä länteen, missä ei ollut asutuksia eikä koiria ja missä oli vain varottava vaarattomia, tilapäisesti leiriytyviä metsänhakkaajia. Ilveksiä ja karhuja oli tietysti lukuisammin sen alueella, mutta se tiesi hyvin, miten niitä oli vältettävä, eikä sillä vaivannut mieltänsä. Ihminen, ihmisen tavat, ihmisen liittolaiset ja seuralaiset, ne pitivät ketun ovelaa mieltä jännityksessä.
Alussa jatkui se runsaus, mikä edelliselle syksylle oli ollut ominaista. Mutta heti joulun jälkeen monet sankat lumipyryt ja sitten kauheat, hellittämättömät pakkaset tekivät metsänriistan hyvin niukaksi. Monet heikommat linnut ja eläimet kuolivat kylmään tai nälkään. Toiset pakenivat taatuimpiin suojapaikkoihinsa. Muutamat talvehtijat lintujen joukossa ajautuivat vastahakoisesti etelään vieraanvaraisemmille ilmoille, kun taas pohjoisesta päin tuli nälkäisiä käpylintuparvia ja suuria, tyhmiä, punapäisiä nokkavarpusia, seurassaan julmat ja tyydyttämättömät rosvot, napapiirin valkoinen haukka ja suuri valkoinen pöllö.
Nämä vaaralliset tungettelijat saivat alueella aikaan tuhoa kaniinien ja oravien, hiirien ja teerien sekä varisten keskuudessa, jotka kaikki olivat tottumattomia niiden hyökkäämistapaan ja helposti pettyivät niiden väristä. Niin niukka kuin saalis olikin kylmän tähden, ne tekivät sen nopeasti vielä niukemmaksi; ja ketut vihasivat niitä katkerasti.
Tänä laihana vuodenaikana Punaketun ajatukset kääntyivät kaiholla vaarallisten ihmisolentojen suojattuihin ja hyvin syötettyihin alamaisiin. Ei se kuitenkaan olisi suonut itselleen vierailua naapurilaakson kanaorsille. Se oli liian viisas houkutellakseen turmaa luokseen. Mutta se muisti, että Ringwaakissa päin, harjun toisella puolen, kilpailijaketun alueella, oli toisia kanaorsia ja ankankoppeja. Ja eräänä yönä kuun laskiessa se lähti myöhään kulkemaan harjun poikki, kun taas naaraskettu meni kaniineja pyydystelemään kuusitiheikköön luoteeseen päin piilossa olevasta hiljaisesta purosta.