Eräässä maatalossa, joka uinui sinivalkoisessa, kylmässä kuutamossa, Punakettu huomasi kanakopin pienen oven jätetyksi auki, huolimatta kovasta pakkasesta. Siinä talossa ei ollut koiraa ensinkään. Matalakattoinen, tilava suojus oli hiljainen, eikä valoa vilkkunut sen ikkunoista. Tallissakin oli äänetöntä, lukuunottamatta lehmien hiljaista märehtimistä kytkyessään ja levottomien hevosten silloin tällöin kuuluvaa töminää seimiensä äärellä. Suuri harmaja kissa, joka laiskasti asteli lumisen pihan poikki, huomasi hiiviskelevän, tuuheahäntäisen vieraan, ja pelästyneesti sähähtäen hyppäsi puuvajan katolle naukuen äkäisesti.
Punakettu silmäili kissaa hetkisen, päätellen, että se oli mitätön tekijä tässä asiassa, ja pisti terävän kuononsa varovasti sisään kanakopin pienestä ovesta. Sisältä tuleva lämpöisten, lihavien, hyvin syötettyjen ja tyytyväisten kanojen haju oli erittäin houkutteleva. Kettu ei voinut vastustaa herkullista houkutusta, vaan pujahti sisään.
Kuutamo virtaili leveänä, valkoisena juovana suuren, aivan orsia vastapäätä olevan ikkunan läpi. Punakettu huomasi hetkessä, että talonisäntä oli asettanut orret ottaen tarkoin huomioon ketun kiipeämistaidon puutteen. Kanat olivat lihavia ja painavia — enimmäkseen sekoitettua Brahma-, Cochin- ja Plymouth Rock-alkuperää — jonka tähden niiden omistaja oli asettanut ortta vasten pitkän, kaltevan poikkipuilla varustetun laudan, jotta ne voisivat hypätä orsilleen tarvitsematta lentää. Lisäksi itse orret olivat järjestetyt noin puolisen metriä leveän hyllyn yläpuolelle, joka oli suojaamassa alla olevia pesiä. Kaiken kaikkiaan se oli mitä uudenaikaisin vehje, siipikarjakirjojen hyväksytyn mallin mukainen. Mutta jos Punakettu itse olisi sen saanut suunnitella, ei se olisi voinut saada sitä täydellisemmin sopimaan omiin tarkoituksiinsa.
Pysähtyen heti oven sisäpuolelle pimeään varjopaikkaan se tarkasteli orsia huolellisesti ja arvioiden. Kanat nukkuivat kaikki, mutta kukko, varovainen nukkuja, oli hereillä. Se ei ollut kuullut hiiskaustakaan Punaketun salaisesta tulosta, mutta jonkinlainen tarkka vaaran tajunta oli sen herättänyt. Sen terävät, rohkeat silmät keksivät jotakin tavatonta tuolla varjossa. Kurkottaen kaulaansa ja hienoa, käärmemäistä päätään se päästi pitkän, varoittavan kysyvän kiekaisun.
Punakettu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota tähän hiljaiseen ääneen, joka ei pelottanut. Tehtyään päätöksen se hyökkäsi pelottomana ylös kaltevaa lankkua, juoksi korotettua lavaa myöten ja sieppasi neljännen kanan orren päästä, lihavan, houkuttelevan, taajahöyhenisen Brahman. Yksi nopea leukojen narskahdus uhrin kaulassa — eikä räpyttelevä höyhenkasa enää tehnyt vastarintaa.
Punakettu heitti saaliin hartioilleen, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti varsin tyynenä lankkua alas. Mutta puolitiehen päästyä sille tapahtui erittäin hämmästyttävä seikka. Sen verhosi yhtäkkiä, kuten näytti, pilvi lepattavia siipiä, jokin terävä ja ilmeisesti polttavan kuuma tunkeutui syvälle sen kaulaan, ja raskas, pehmoinen ruumis iski sitä niin tuimasti, että se heitti täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti lattialle, samalla kun saaliin retkottava ruumis vierähti ketun kasvojen yli sokaisten ja hämmentäen.
Kukko, joka oli valvonut valppaasti epäillen, ei ollut samaa rotua kuin kanat. Se ei ollut mikään kömpelö Cochin tai Brahma, vaan pitkäkannuksinen, lujahöyheninen, sileäpäinen ja puhdasrotuinen, mustanpunainen tappelukukko. Tämä oli Punaketun onnettomuus.
Kun hämmentynyt Punakettu tointui, lennähti kukko jälleen sen kimppuun, iskien sen päähän vahvoine nopeine siipineen ja työntäen toisen noista tikarimaisista kannuksistaan uudestaan ketun niskaan. Haava aiheutti polttavaa tuskaa; ja tällä kertaa se oli vaarallisen lähellä korvan juurta, mikä aiheutti Punaketulle pelontuskan. Mitä, jos tuo petollinen ase tapaisi silmän?
Raivoissaan kettu teki rynnäkön urhean hyökkääjänsä kimppuun. Mutta kukko oli valpas, tyyni ja älykäs. Kevyesti ilmaan hypäten se väisti ketun ryntäyksen, purjehti taitavasti sen pään yli ja antoi ohi mennessäänkin vielä tuollaisen pelottavan kannusiskun. Kärki vajosi syvälle vihollisen kuonon yläosaan tuuman verran alapuolelle silmää. Tuska oli ankara, mutta noiden iskujen pelko merkitsi Punaketulle enemmän kuin kipu. Se saattoi verrattoman rohkeana ryhtyä kukkoa rankaisemaan, mutta silmien menettämisen vaara täytti sen pakokauhulla. Se ei tahtonut olla enempää tekemisissä tämän kummallisen ja kauhean vastustajan kanssa.
Pää matalalla iskun uudistumista välttääkseen kettu syöksyi ulos pienestä ovesta. Poistuessakin pelottavat siivet läiskivät taas sitä selkään, ja molemmat kannukset vajosivat sen takapuoleen. Läpikotaisin pelotettuna se pakeni häpeällisesti pellon poikki metsään. Ja voittajan kimeä kiekuminen herjasi kettua kaikuen sen kintereillä satelevan lumikentän poikki.