Syviin varjoihin se pakeni, yli lumenpeittämän puron, pienten, loistavien metsäaukioiden poikitse, läpi sankkojen kuusikoiden, sotkuisen, lehdettömän alusmetsän, hiljaisten lehtojen eikä pysähtynyt kertaakaan, ennen kuin saattoi nähdä tutun pengermän mäenrinteellä ja katajapensaan, jonka takana pesä sijaitsi. Siinä se pysähtyi sekunniksi. Mutta samalla se näki töyrään harjalla pesän yläpuolella näyn, joka karkotti kaiken pakokauhun sen sydämestä. Unohtaen kipunsa ja vertavuotavat haavansa se päästi kimeän raivonkiljahduksen ja syöksyi eteenpäin vauhdilla, jota mikään pelko ei ollut kyennyt sen jaloille antamaan.
Sillä välin kun Punakettu kärsi urhoollisen tappelukukon siipien ja kannusten antamaa kuritusta, juosta hölkytti sen toveri kotiinpäin jokseenkin onnistuneelta metsästelyltä ylemmän harjun vierinkivien joukossa. Tassutellessaan hiljaa töyrään harjaa pitkin selkä kuutamon loistetta kohti se huomasi kärpän lähestyvän jonkin matkan päässä puunrunkojen keskitse. Kärpän eleistä älytessään, ettei se ollut häntä huomannut, se pujahti harvan pensaan peittoon, kyyristyi ja odotti kärpän käyvän turmaansa kohti. Lähemmäs, yhä lähemmäs se tuli, ja tiukemmaksi, yhä tiukemmaksi kävi väijyksissä olevan pyydystelijän ryhti, kun se pysyttelihe jännittyneenä loppuhyppyä ja hyökkäystä varten.
Sattuipa, että sillä välin yksi isoja, hiljaisia, valkoisia Pohjolan rosvoja lentää löyhytteli melua pitämättä avarain metsien halki, tuijottaen pyörein, kirkkain silmin, jotka olivat lasinkovat, joka pensaaseen ja piilopaikkaan. Se oli hirmuisesti nälissään. Kärppää, joka lähestyi puiden taittuneiden varjojen lomitse, se ei nähnyt, mutta se ei voinut olla huomaamatta pienen pensaan takana kyyristelevää kettua. Sen suurten, untuvahöyhenisten siipien suunta muuttui paikalla, ja se laskeutui pahaa-aavistamattoman ketun taakse leijailevan, valkoisen usma-aaveen lailla. Kärppä näytti juuri silloin olevan sopivan hyökkäysmatkan päässä, joten kettu loikkasi suoraan pensaan läpi. Juuri sen ollessa taivaan ja maan välillä pöllö iski siihen, niin että sen hirmuiset kynnet upposivat syvälle ketun kupeisiin ja selkään. Siipien voimakkaasti lepattaessa, hämmästyksen ja tuskan kiljahdusten kaikuessa molemmat painuivat yhdessä alas lumihangelle.
Monta kertaa ennen oli suuri valkoinen pöllö pyydystänyt kettuja ja voittanut ne ja ahmaissut suuhunsa. Mutta ne olivat olleet pieniä napapiirin kettuja, jotka eivät olleet niin voimakkaita, viisaita ja kesyttämättömiä kuin niiden punertava eteläinen suku. Nyt se huomasi joutuneensa vaikeaan seikkailuun. Huolimatta siitä hirveästä tuskasta, jota puristavat kynnet tuottivat, peloton pieni naaraskettu kiemurtelihe taapäin ja ylöspäin ja puri nopeasti näykkivin, viiltävin leuoin.
Kolmasti se koetti saada otetta, pelkäämättä suurten siipien iskuja, jotka pyrkivät, joskaan eivät siinä aivan onnistuneet, nostamaan sitä lumesta. Kolmasti se sai vain suuntäyden untuvaisia, kiinnitarrautuvia, tukahduttavia höyheniä. Kun kettu sitten tunsi kohoavansa maasta, tuli sen nopea äly sille avuksi; se kurotti ylemmäksi ja tarttui vihollisen siiven tyveen. Epätoivon vimmalla se jauhoi leukojansa yhteen, ja pian vahvat luut katkesivat narskuen. Heti se tunsi olevansa vakavasti lumihangella jälleen. Nousun jännitys lakkasi. Suuri siipi riippui hervottomana.
Raajarikkonakin Pohjolan rosvo oli uskalias. Tämä ei enää ollut pyydystelyä; se huomasi joutuneensa tappeluun ja kokeneensa lisäksi tavattoman, aivan odottamattoman tappion. Nyt se otti leikkiin voimakkaan nokkansakin, repien sillä raivokkaasti vastustajansa kylkeä. Mutta toimelias ja ovela kettu piti kiinni katkenneesta siivestä ja koetti pakottaa pöllöä selälleen. Tämän täytyi hellittää kynnet otteestaan ja räpytellä raivoisasti toisella toimivalla siivellään, estääkseen tämän turmiota tuottavan onnettomuuden. Mutta samalla linnun veitsireunainen, voimakas nokka, joka oli kaareva kuin sirppi sitkeiden nahkojen repimisen varalle, teki veristä työtä hennon naarasketun selässä ja kyljissä. Juuri tällä hetkellä — jolloin taistelun tulos vielä oli epävarma, ja olisi ollut vaikea päättää, kummalleko voitto kallistui — Punakettu syöksyi näyttämölle.
Se saapui taisteluun tappeluvimmoin, jota lisäsi häpeä äskeisestä tappiosta sekä rakkaus puolisoon. Hiirenhiljaa se syöksyi törmää ylös hypellen. Iso lintu näki sen ja tervehti sitä sokaisevin siiveniskuin. Mutta seuraavassa hetkessä Punakettu kantoi sitä poispäin, linnun kynsiessä rajusti turhaan ja räpytellessä. Tuhoisa nokka raateli yhä uudestaan Punaketun kylkiä. Sitten jälkimmäisen hampaat tapasivat vihollisen kurkun, ja yhden sydämenlyönnin aikana taistelu päättyi. Iso lintu makasi liikkumatonna, retkottaen selällään veren tahraamalla lumella.
Nuo kaksi kettua koskettivat toistensa kuonoja osaaottavasti ja rupesivat sitten nuolemaan toistensa haavoja. Hyvän puolituntisen ne tätä tekivät, osoittaen sitkeää kärsivällisyyttä, jota metsän heimolla on niin erinomaisen runsaasti. Lasikirkas kuutamo valeli kahta ystävähahmoa niiden seistessä siinä uutterasti toisiaan hyväillen törmän avonaisella yläreunalla. Lähellä olevasta turvallisesta piilopaikasta kärppä katseli niitä pitkän aikaa ihmeissään, vihaten niitä, mutta samalla iloiten ison pöllön kuolemasta, joka oli sille paljon vaarallisempi vihollinen kuin yksikään kettu.
Kun haavat näyttivät olevan sopivasti lääkityt, hiipi Punakettu vihdoin alas rinnettä pesään, tunnollisesti välttäen pöllön ruumista. Tämä oli hänen puolisonsa saalis, eikä se tahtonut näyttää vaativansa mitään oikeuksia siihen. Mitä naaraskettuun tulee, käsitti se täydelleen oikeutensa. Iso, irtain, höllä höyhenkasa oli liian raskas sille tavalliseen ketun tapaan kannettavaksi, joten se laahasi sen ripeästi rinnettä alas pesän suulle. Vetäisten toisen siiven sisäpuolelle, jottei joku ohikulkeva metsävaras joutuisi kiusaukseen koettaa kähveltää sitä, se asettui makaamaan ihan pesän suulle ja lepäsi etukäpälät saaliin päällä, odottaen, kunnes he molemmat olisivat kyllin levänneet, ruvetakseen syömään sitä aamiaisekseen.
Vaeltava vesikko hiipi pesän ohi ja pysähtyi vihamielisen ihmetyksen vallassa katsomaan suurta, valkoista Pohjolan rosvoa, kuolleenakin kauheata. Mutta se tiesi terävien silmien vartioitsevan pesästä käsin, eikä sillä ollut halua likempään tarkasteluun. Se kiiti pois käärmemäisesti puroa kohti, missä sillä oli muutamia salaisia kulkuteitä jään reunojen alla, ja pakkasen kirkas kuulakkuus laskeutui vielä kerran metsän ylle.