7. luku
SATIMIEN SOTKIJAT
Eräänä yönä heti näiden tuskallisten välinäytösten jälkeen, kun kuutamo vielä valaisi kimmeltävää erämaata, nuo kaksi kettua leikkivät yhdessä loistavalla polulla, jonka puron lumipeitteinen uoma muodosti läpi metsän. Haavat olivat vain vähän vaivanneet niiden karaistuneita, terveitä lihaksia. Ketut olivat saaneet runsaasti saalista alkupuolella yötä. Ne olivat nuoria, erittäin tyytyväisiä itseensä ja toinen toiseensa. Ainoa homma, joka niitä miellytti, oli ajella toisiansa yltympäri pienissä ympyröissä, hypätä toistensa selkään ja joskus painiskella takakäpälille nousten ja purra toisiaan kurkkuun, kaikin tavoin julmuutta teeskennellen.
Päinvastoin kuin koirat ne eivät melunneet leikkiessään, lukuunottamatta kiirehtivien ja töykkivien jalkojen aikaansaamaa hiljaista kahinaa ja tassutusta sekä aika-ajoittaista rapinaa pensaissa, joita ne telmiessään koskettivat.
Yhtäkkiä törmätessään toisiinsa kierroksellaan ne pysähtyivät, aikoessaan juuri ruveta painiskelemaan ja seisoivat hiiskahtamatta, tuijottaen outoon jälkeen. Se oli lumikengillä kulkeneen ihmisen jälki. Kettujen ahnaasti vainuavat kuonot vakuuttivat niille heti, että jälki oli monta tuntia vanha. Sitten ne ottivat sen erittäin ihmettelevän ja tutkivan tarkastelunsa alaiseksi. Varmastikaan ei heidän erämaassaan voinut asustaa olento, jolla oli noin suunnattomat jalat. Mutta jos sellainen siellä olisikin, olisi heidän saatava selville kaikki, mikä sitä koski, varmemmin välttääkseen törmäämästä yhteen sellaisen hirviön kanssa.
Näiden isojen jälkien ympärillä ja varsinkin jokaisen jäljen keskikohdan paikkeilla, missä suurin syvennys oli, ilmeni voimakas ihmisen haju, joka hämmästytti kettuja sitä enemmän, kun ne tiesivät, etteivät ihmisen jalat tehneet sellaisia jälkiä. Punakettu tunsi hajun vielä tarkemmin, todeten sen erikoisen vastenmielisen henkilön hajuksi, pelätyn tulen, melun ja kuoleman aiheuttajan, Jabe Smithin. Tämän jälkeen se totesi, että jättiläismäiset jäljet oli tehnyt jokin, joka oli kiinnitetty Jabe Smithin jalkaan. Sitä Punakettu ei voinut käsittää, mitä tarkoitusta tai tarvetta varten ihminen noin suurensi jalkansa. Mutta se tiesi, että ihmiset olivat aina salaperäisiä, ja se tyytyi selittämään asian vain siten. Kysymys, joka nyt kiinnitti molempien kettujen mieltä, oh: minne jäljet veivät? Mitä asiaa ihmisellä oli tänne heidän metsiinsä?
Jätettyään nyt leikin ajatuksetkin syrjään ne ottivat jäljen päästä kiinni ja seurasivat sitä varovasti joka aisti herkkänä. Jälki vei ketun alueen etäisimpään ja jylhimpään osaan. Vihdoin se päättyi paikkaan, missä kohtasi naarasketun oman, selvästi merkityn kulkutien. Lumi oli sotkettua ja pöyhittyä tällä kohdalla, ja juuri tässä, missä ketun kulkutietä kavensi tiheä pensas kummaltakin puolen, makasi kananpojan jäätynyt pää ja kaula. Punakettu, luontaisesta varovaisuudestaan huolimatta, lähestyi tutkistelemaan saalista; mutta sen puoliso, joka jollakin tavoin oli jonkun verran oppinut tuntemaan satimia, työnsi sen syrjään niin töykeästi, että toinen oivalsi oudon vaaran läheisyyden. Silloin ja vasta silloin se huomasi, että sillä paikalla, kananpojan pään ympärillä ja alla, ei näkynyt ollenkaan ketunjälkiä. Ne ilmeisesti oli peitetty lumella. Sillaikaa kun kettu aprikoi tätä pahaenteistä seikkaa, sen kumppani liikkui eteenpäin äärimmäisen varovasti, askel askeleelta nuuskien lunta. Suurella mielenkiinnolla uros tarkasteli naarasta, todeten, että se tiesi jotakin, josta hän itse, kaikesta oveluudestaan huolimatta, oli tietämätön.
Tuokion tai parin perästä naaraskettu pysähtyi ja alkoi haistella joka puolelta sitä paikkaa, mihin oli pysähtynyt. Sen osoittama huolekkuus kasvoi arkuudeksi ja vakuutti Punaketulle sitä, että jotakin hirmuisen vaarallista oli kätkettynä lumen alle. Jonkin hetken perästä varovainen tutkija alkoi kaivaa, kuopien tassullaan lunta kevyin, siroin, pinnallisin vedoin; ja pian se sai esille pienen, tumman, uhkaavan näköisen esineen, joka oli tehty samasta kovasta, kylmästä aineesta, josta Punakettu oli huomannut monen ihmiselle kuuluvan työkalun tehdyksi. Satimen keskellä olevaa lunta pieni viisas naaras ei uskaltanut koskettaa, ja pontevasti se ehkäisi läheisen tutkimuksen Punaketunkin puolelta. Mutta se antoi hänen ymmärtää, että tämä oli yksi ovelimpia ja vaarallisimpia kaikista keksinnöistä, joita tuolla käsittämättömällä olennolla, ihmisellä, oli tapana käyttää metsän heimoa vastaan. Ja se sai puolisonsa myöskin oivaltamaan, että odottamattomat antimet kuten kananpojan pää tai muut harvinaiset herkut, joita oli ripoteltu metsätielle, jalomielisesti muka, jokseenkin varmasti antoivat ilmi ainakin yhden satimen läheisyydessä. Jättäen tuon petollisen esineen paljaaksi, jottei se narraisi ketään muuta metsän asujainta, ketut palasivat jälleen paulanpanijan jäljille, saadakseen selville, mitä muita salajuonia hän oli punonut metsän väkeä vastaan.
Ne olivat kulkeneet vain vähän matkaa eteenpäin, kun kiistelyn ja tappelun mekastus aivan vastapäätä sai ne äkisti pysähtymään. Ääni oli salaperäinen ja pelottava, kuin jotkut voimakkaat olennot äänetönnä olisivat taistelleet henkensä puolesta. Ketut hiipivät eteenpäin äärimmäisen varovasti lumikengänjälkiä pitkin ja joutuivat yhtäkkiä katselemaan kauhistuttavaa näytelmää.
Tänne oli ansojen virittäjä pannut lujan kuparilankapaulan ja asettanut siihen syötiksi kuolleen kaniinin, joka kyyristeli luonnollisessa asennossa juuri sen takana pensaan alla. Suuri ilves hiipi nälän ajamana ohi ja näki kaniinin. Suoraan läpi ansan se huomasi tuon ilmeisesti tuhmanrohkean saaliin, mutta se ei nähnyt ohutta, kirkasta kuparilankaa, joka heikosti kimmelsi viheriäisten kuusenoksain lomasta. Hiipien varkain, äänetönnä kuin varjo, litistyen maata myöten, isot, pyöreät silmät kylmästi liekehtien, se ryömi eteenpäin hyppäysmatkan päähän. Sitten mahtava, paikalleen osuva loikkaus! Sen suunnattomat käpälät, kaikki kynnet ojossa, tarttuivat kuolleeseen kaniiniin. Mutta samalla hetkellä se tukahduttavana tunsi kurkussaan kauhean otteen.