Saaliinsa unohtaen iso kissaeläin hypähti rajusti syrjään, päästäen sähisevän kauhun kirkaisun. Ensi hyppäyksellä se ei nähnyt merkkiäkään vihollisestaan, vaikka ote yhä pusersi sen kurkkua. Sen luontainen rohkeus masentui hyökkäyksen salaperäisyydestä. Mutta toistamiseen loikatessaan se tunsi kaulassaan rajun nykäisyn, ja ote kiristyi niin, ettei se enää voinut kurkusta päästää ääntä, ja vihollinen tuli näkyviin hypäten sen kimppuun. Otuksen kauhuksi se olikin vain viattoman näköinen valkoisesta koivusta tehty keppi, jollaisten se oli monen monta kertaa nähnyt viruvan metsänhakkaajien leirien ympärillä. Se ei voinut tajuta pelottavaa ja kiukkuista vihamielisyyttä, jota keppi nyt osoitti häntä kohtaan.
Se koetti aluksi paeta, mutta hyppien seurasi sitä keppi, puristaen sitä kovemmin, mitä hartaammin ilves pyrki pakoon. Pelkonsa vimmassa peto pyörsi ympäri ja hyökkäsi kepin kimppuun kynsin hampain sitä raastaen. Keppi oli kylläkin hiljaa tämän hyökkäyksen aikana, tekemättä mitään huomattavaa vastarintaa, mutta onnistuen kaiken aikaa jollakin kauhealla tavalla pidättämään puristusta otuksen kurkussa. Ilves istahti maahan, tuijottaen silmät pullollaan päässä, punaiset leuat ammollaan, koettaen saada vedetyksi henkeä.
Juuri tähän aikaan ilmaantuivat ketut, kyyristellen pensaan takana, kirkkain silmin vahtien ja ihmetellen. Ne vihasivat ilvestä; mutta tämä selittämätön hyökkäys sen kimppuun pelotti ja kammotti niitä sellaisen vihamielisen voiman ilmaisuna, jota ne eivät voineet käsittää.
Hento juoksupaula kiristyi nyt syvälle ilveksen turkin sisään sen leukojen taa, ja puristus voitti pedon villin viekkauden. Ilvestä viisaampikin eläin olisi tuntenut viisautensa loppuvan moisessa pulmassa. Siitä huolimatta se epätoivoissaan ajatteli ryhtyä johonkin muuhun, tehden innokkaasti suunnitelmia. Ehkäpä keppi oli koiran kaltainen eikä osaisi kiivetä puuhun. Se juoksi lähimpään puuhun. Mutta keppi seurasi mukana tiukentaen, yhä vain tiukentaen tuota tukehduttavaa puserrusta sen kaulassa. Se ryömi isolle oksalle ja näki kepin heiluvan alapuolellansa.
Talvinen maailma, kuutamo ja lumi sekä puiden mustat rungot pyörivät nyt ilveksen silmien edessä, ja sen pöhöttynyt kieli työntyi esiin leukojen takaa. Rajattoman kauhun vallassa se katsoi vielä kerran alaspäin tanssivaan keppiin ja hyppäsi sitten ulospäin toiselle puolen oksaa.
Ilveksen hypätessä keppi ponnahti rajusti ylöspäin. Se tarttui oksan alle ja piteli kiinni hetkisen, ehkäisten saaliin hypyn kiristäen juoksupaulan äärimmilleen. Potkien ja kiemurrellen onneton eläin viskautui kauas oksan toiselle puolelle ja taas takaisin. Tuon paluuheilahduksen huippukohdalla keppi pujahti oksan yli ja molemmat putosivat lumelle yhdessä. Keppi putosi ilveksen ruumiille. Ja muutamien suonenvedontapaisten nykäysten jälkeen ilves makasi siinä aivan hiljaa.
Vasta sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt pitkän aikaa ja kuu alkoi painua puiden latvain taa, ketut rohkenivat tulla esiin tutkiskeluille. Paikalla ne huomasivat tyydytyksekseen, että ilves oli kuollut. Nuuskien sitten viisaasti juoksupaulaa ja köyttä ja keppiä, joissa kaikissa oli vahva ihmisen haju, ne saivat aika selvän käsityksen asiasta. Tämä oli ilmeisesti toinen ansalaji, toinen ihmisen väsymättömän ja väistämättömän vihamielisyyden ilmenemismuoto. Se oli molemmille ja varsinkin kaikkea tutkistelevalle Punaketulle verraton opetus väsymättömään valppauteen.
Pari kolme tuntia ketut vielä pysyttelivät ansojen virittäjän jäljillä. Vastenmielisyys Jabe Smithiin sai Punaketun vieläkin enemmän suutuksiin, ja se oli innokas vastustamaan häntä niin usein kuin mahdollista. Milloin ne vain tulivat paikalle, mihin lumikengän jälki oli pysähtynyt, siinä ne varovasti vainusivat ansaa, olipa syöttiä näkyvissä tai ei. Neljä sadinta ne vielä löysivät ja jättivät ne paljaiksi kuten ensimmäisenkin, niiden petoeläinten ivattavaksi, jotka mahdollisesti kulkisivat siitä ohi. Ja erään ansan ne vielä löysivät, mutta eivät tietäneet, mitä tehdä sille. Ne pelkäsivät lähestyä sitä; niinpä ne tyytyivätkin vain sotkemaan ja tuhrimaan lumen sen ympärillä niin pahasti, että se oli voimakas varoitus jokaiselle eläimelle, joka ei ollut toivottoman tylsä.
Nyt ne olivat taas nälissään, ja naaraskettu oli valmis lähtemään pyydystelylle. Mutta lumikenkäjälki vei yhä eteenpäin syvemmälle erämaihin. Ja Punakettu oli haluton luopumaan siitä. Sen tahto voitti, ja nuo kaksi jatkoivat matkaansa.
Mutta seuraavalla satimella koirasketun sitkeys sai palkkansa. Sadin oli asetettu avonaisen lähteen viereen, jonka loriseva vesi uhmaili pakkasta. Satimeen oli tarttunut vesikko molemmista etujaloistaan. Vanki oli vielä hengissä ja paljasti ketuille hampaansa katsellen pelotonna surmaansa silmiin. Mutta eivätpä ketut olleet suopeita toisia eläimiä kohtaan; niiden vihamielisyys paulainpanijaa sekä yleinen myötätunto petoeläimiä kohtaan niiden taistelussa paulainpanijaa vastaan ei suinkaan saanut niitä hempeämielisiksi, kun ne tapasivat vankan aterian noin valmiina. Aidon mielihyvän tuntein ne hyökkäsivät onnettoman vesikon kimppuun, joka ei kyennyt ryhtymään taisteluun. Ja muutaman minuutin kuluttua ei ansainvirittäjällä ollut siitä jäljellä muuta kuin häntä ja koivet.