Petoeläimet — niinkin viisas kuin kettu — ovat säännöllisesti taipuvaiset oikullisuuteen eivätkä kauan jaksa pitää kiinni samasta asiasta. Nyt oli Punakettu melkein kadottanut halunsa lumikenkäin jälkien seuraamiseen. Illastettuaan kunnollisesti se kyllästyi tutkisteluihin ja sen mieli rupesi tekemään kotiin töyräällä olevaa pesää kohti. Se ei huolinut neuvotella puolisonsa kanssa. Mutta tämä seurasi sen päähänpistoa paikalla ajattelemattakaan vastustella tai oikkuilla.
Tähän aikaan kuutamo vaihtui kylmäksi keskitalven päivänkoitoksi. Ja tuona kylmimpänä vuorokauden tuntina puitten oksat katkeilivat herkästi kovan pakkasen kourissa. Ketut palasivat entisiä jälkiänsä nopeammin ja vähemmän varovaisina kuin olivat tulleet, ottaen tarkoin huomioonsa jokaisen paljastamansa satimen ja niitä huolellisesti vältellen. Mutta kun ne saapuivat kuolleen ilveksen luo, pysähtyivät ne äkkiä, peräytyivät syyllisen näköisinä ja poikkesivat pois jäljiltä. Siellä tuon kokoon lyyhistyneen, onnettoman ruumiin vieressä seisoi toinen suuri, harmaa, synkeän näköinen kissaeläin, joka tuijotti kettuihin sähisten äkäisesti. Ne eivät lainkaan halunneet uhmailla vierasta, vaan tekivät laajan, kunnioittavan kaarroksen ja osuivat jälleen jäljille satasen metriä päässä siitä.
Ja nyt ne lähestyivät ensimmäistä sadinta. Ne tahtoivat katsella sitä jälleen tuolla puoleksi halveksivalla, puoleksi pelokkaalla mielenkiinnolla, jonka öiset kokemukset niille olivat opettaneet, ja sitten kapaista kotiin lyhintä tietä nukkuakseen aamun valkenevat tunnit. Mutta ne huomasivat, että eräs toinen metsäneläin oli mieltynyt tuohon satimeen. Iso piikkisika seisoi aivan niiden edessä.
Piikkisika vilkaisi kettuihin pilkallisesti tanakoiden puolustusvehkeittensä alta, nosti piikkinsä pystyyn merkiksi siitä, että kettujen oli paras hoitaa omia asioitaan, ja ryhtyi jälleen sadinta tarkastelemaan. Ketut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat sekaantuneet piikkisian asioihin, vaikkakin ne hiukan halveksien pitivät sitä tuhmana narrina, joka varsin todennäköisesti pani itsensä paulaan. Ne istahtivat häntäinsä päälle kymmenkunnan askeleen päähän ja katselivat tyynin mielin mitä tapahtuisi.
Paheksuvana ja uteliaana ja äkäisesti muristen piikkisika nuuski sadinta yltyleensä, jo oli onnen kauppaa, ettei se sitä laukaissut. Vehkeen tärkein osa oli tietysti sen keskellä, minne ketut olivat jättäneet lumipeitteen. Lumi ei herättänyt piikkisiassa mielenkiintoa, joten se, omaksi onnekseen, ei sitä tutkistellut. Jos se olisi sen tehnyt, olisi se tarttunut kuonostaan noihin voimakkaisiin teräsleukoihin ja saanut surkean lopun. Nyt se vain nuuski esillä olevia osia. Ne eivät olleet hyviä syödä, joten ne olivat sille hyödyttömät. Se pyörsi pois halveksivan näköisenä ja ivasi hyödytöntä kapinetta sitä hännällänsä huiskaten.
Nyt sattui niin, että tuo liian voimakas häntä, joka oli mitä tepsivin puolustusase, iski aivan satimen keskustaan, joka laukesi paikalla. Teräsleuat kävivät kiinni juuri hännän keskikohdalta puraisten läpi karvojen ja piikkien aivan luuhun asti.
Päästäen kauhun kiljahduksen piikkisika hyppäsi ilmaan, mutta sitkeä häntä piti kiinni. Kauhu sai hetkeksi sen piikit laskeutumaan latteilleen, kunnes eläin tuntui kutistuneen puoleen kokoonsa, ja näytti siltä, kuin se olisi ollut liotettu ja vedetty solmun reiän läpi. Sitten se nosti taas piikkinsä pystyyn yhä kirkuen tuskasta ja vihasta ja rupesi puremaan vimmatusti tuota julkeaa vehjettä. Mutta mitä puremiseen ja purtaviin esineihin tulee, niin siinä suhteessa piikkisika oli asiantuntija, paras koko metsässä. Niinpä se huomasikin pian, ettei ollenkaan hyödyttänyt purra esinettä, joka piteli sitä hännästä. Sen jälkeen se alkoi haalata sitä pois. Sadin antoi perään ja liikahti muutaman askeleen verran; sitten se päättävästi pysähtyi. Se oli kiinnitetty erään pensaan juureen.
Mutta piikkisika on itsepintaisin eläin, ja kun se kerran oli lähtenyt liikkeelle, ei sitä helposti voinut pysähdyttää. Jos sen häntä koetti sitä siihen taivuttaa, sen pahempi hännälle. Piikkisika kaivoi voimakkaat kyntensä lumeen ja kiskoi ja nyki ja ponnisteli, kunnes häntä lopuksi heitti taistelun ja lähti irti. Piikkisika ponnisti eteenpäin kuono maata kyntäen ja kiljahti tuskasta, jättäen ison tupsun karvoja ja piikkejä törröttämään satimen leukoihin. Pahoin pelästyksissään, masentuneena ja nöyryytettynä se kiiti kiireimmiten lähemmän kuusen luo kipeä hännän tynkä pystyssä perässään. Kiireesti se kapusi ylös puuhun kynsien pahasti rapistessa kovaa, suomuista kuorta vasten, ja koetti peittää häpeätänsä korkeimmassa puun haarukassa.
Hyvin uteliaina ja samalla myös kiihtyneinä nuo kaksi kettua olivat hypänneet esiin, kun piikkisika nykäisihe irti, ja seuranneet sen kintereillä, kunnes se kiipesi kuuseen. Ne eivät kumminkaan uskaltaneet koskea siihen, eivätpä edes tulla parin kolmen askeleen päähän siitä: niin kovasti ne pelkäsivät sen piikkejä. Kun ne seisoivat katsellen piikkisian verta vuotavaa, mutta hullunkurista ruumista sen kiivetessä, kuulivat ne kulkusten heleää kilinää puitten lomitse ja livistivät muutamien tiheiden pensaiden taakse katsomaan, mitä oli tulossa.
Tapahtui, että tuona aamuna, varhaisimmassa hämärässä, Jabe Smith oli lähtenyt reellä ja valjakolla viemään vähän ruokavaroja — ruisjauhoja ja vehnäjauhoja ja suolaista sianlihaa ja kuivattuja omenia — eräälle metsänhakkaajain leirille laakson pohjukkaan. Hän oli ottanut matkaansa Pojan, koska tämä oli hauska seuralainen. Pojalla ja Jabe Smithillä oli suuresti eroavat mielipiteet siitä, mitä tulee petoeläinten oikeuksiin ja tunteisiin. Mutta he harrastivat molemmat suuresti eränkäyntiä, ja heitä huvitti huomioittensa vertaileminen.