Poika sanoi Jabe Smithiä "julmaksi" ja Jabe Smith nimitti poikaa "pelkuriksi". Mutta siitä huolimatta he olivat sangen hyvät ystävät. Itse asiassa ei kumpainenkaan syytös ollut tosi. Sillä Jabe ei ollut julma, olihan vain innokas ja taipumaton metsästämisessä, kun hänen verensä oli kuohuksissa. Hänen metsästyshimonsa oli alkuperäistä, häikäilemätöntä. Ja eläimiä kohtaan, joita hän ei pitänyt riistana, hän oli kylläkin suopea ja sääliväinen. Mitä toiselta puolen Poikaan tulee, niin hän oli myötätuntoinen eikä mitenkään tahtonut tuottaa kellekään tuskaa; mutta arka hän ei ollut, eikä koko hänen käytöksessään ollut pelkuruuden hiventäkään.
Yhtäkkiä kulkusten kilinä taukosi, ja kuuntelevat ketut kurkistivat piilopaikastaan kaksin verroin huolestuneina. Hypätessään reestä ja kiinnittäessään parihevosia puuhun Jabe Smith virkkoi: "Minulla on yksi satimistani aivan täällä lähellä! Mennäänpä katsomaan sitä!"
Mutta Poikapa ei pitänytkään satimista; uteliaisuus kuitenkin voitti vastenmielisyyden. Ripeästi hän hyppäsi reestä ja Jaben esimerkkiä noudattaen pujahti lumikenkiinsä. Höristelevät ketut kuulivat heti lumilakeuksien erikoisen, pehmeän, tasaisen narinan lähestyvän puiden lomitse. Kun ne näkivät kahden ihmisolennon tulevan kohti, kasvoi niiden levottomuus ja ne pujahtivat takaisin vielä varmempaan piilopaikkaan. Mutta koska uteliaisuus ei ollut vähempi kuin kaikkien noiden uusien lumikenkien, ansojen ja satimien aiheuttama pelko, niin ne pitivät huolta siitä, etteivät menneet pitemmälle kuin että voivat selvästi nähdä, mitä hyvänsä tulokkaat tekisivätkin. Mitä Punakettuun tulee, niin sen vaistomainen pelko tuota pitkää metsämiestä kohtaan lieveni, kun se näki hänet Pojan kanssa.
Niin pian kuin metsämies näki satimen ja huomasi siinä törröttävän typerän karva- ja piikkitupsun, kirosi hän harmistuneena.
"Senkin tuhoeläin!" murahti hän. "Pistää nenänsä sinne, missä sitä ei tarvita! Siitä se saa luodin pöllön päänsä läpi! Tarvitsenpa joka tapauksessa muutamia piikkejä!" Ja hän lähti eteenpäin, etsien pakolaisraukan jälkiä.
Mutta Pojan vilkas mielikuvitus kuvasi hänelle heti eläinraukan kärsimyksen punaisine, katkottuine, kipeine hännäntynkineen.
"Seis, Jabe!" huusi hän. "Ettekö luule sen saaneen kyllin kovan rangaistuksen tuolla tavoin menettäessään häntänsä? Ja mitä muuten hyödyttää ajan hukkaaminen vanhan piikkisian tähden?"
Samassa hänen tarkat silmänsä, jotka olivat paljon taitavammat havaitsemaan kuin Jaben, olivat nähneet piikkisian kyyristyneenä kuusen korkeassa haarukassa. Puhuessaan hän riensi eteenpäin ja sotki pakolaisen jäljet, jotka veivät puun luo, ja pysähtyi siihen.
"Kyllä minä sen opetan sotkemaan satimiani!" huusi Jabe, metsästäjäkiihkon kuumana kohistessa hänen suonissaan, niin että hän oli kipeä tappamishalusta. Hän syöksyi innokkaasti eteenpäin piikkisian ja noiden kahden ketun sotkuisia jälkiä pitkin, sivuutti tuon selittämättömän sekamelskan kuusen juurella ja seurasi sen takana näkyviä kaksin kerroin sotketuita ketunjälkiä. Poika seisoi tarkaten häntä suurin, viattomin silmin ja mieli tyytyväisenä. Hän tunsi kyllä ystävällisyyttä kettujakin kohtaan, mutta hänen mielestänsä ne voivat varsin hyvin olla itse varuillaan ja käyttää hyväksensä erämaata hänen puuttumatta asiaan.
Mutta ketuilla ei nykyisessä mielentilassaan ollut lainkaan halua seikkailuihin. Kun ne näkivät Jaben todella olevan heidän jäljillään, oli uteliaisuus tipotiessään. Vatsa lunta vasten litistettynä, punainen häntäsuti vaakasuorana takana viistäen ne kiitivät tiehensä epätoivon vimmalla — eivät tietenkään kotiin päin, vaan ylöspäin kallioisia harjuja kohti, missä ne tiesivät parhaiten voivansa välttää takaa-ajoa. Ne pitivät huolellisesti pensaat takanaan yhtä linjaa vihollisen kanssa; mutta Jabe näki ketut niiden syöstessä pakoon ja ampui kiireisen laukauksen niiden jälkeen. Kuula viuhui herhiläisen tavoin aivan Punaketun korvien juuressa ja vuoli valkoisen laikan ruskearunkoisen vaahteran kylkeen niiden edessä, ja pakolaiset riensivät entistä hurjemmin.