"Tämä päivä ei näytä olevan teille onneksi, Jabe!" sanoi Poika vakavan ivallisesti.
Ja Jabe, unohtaen kaunansa kovaonnista piikkisikaa kohtaan, latasi hiljaa pyssynsä uudelleen ja viritti satimen jälleen kuntoon.
"Minä tahdon vielä saada toisen noista lurjuksista!" mutisi hän, tietämättä lainkaan, mitä osaa ne olivat näytelleet hänen suunnitelmiensa paljastamisessa.
8. luku
MUUTAMIA LUMEN PIKKU ASUKKAITA
Tämän ansakokemuksen jälkeen sekä Punakettu että sen puoliso harrastivat suuresti ansain virittäjäin puuhia, missä hyvänsä huomasivatkin niistä jälkiä. Jos ne löysivät tyhjiä satimia, niin ne panivat parhaansa saadakseen ne laukeamaan tai tehdäkseen ne jollakin tavoin niin silmäänpistäviksi, ettei mikään metsänasujain niihin takertuisi. Jos ne löysivät saalista satimista, niin ne paikalla kävivät työhön ja vapauttivat otuksen surkeudestaan, tehden samalla itselleen mieluisan palveluksen ja luultavasti saaden osakseen uhrien kuolemanjälkeisen kiitollisuuden. Mutta jos saaliina sattui olemaan ilves, niin ne siinä tapauksessa noudattivat varovaisuutta ja pidättyivät sekaantumasta asiaan. Mutta pauloja tavatessaan ne joutuivat ymmälle ja tunsivat pelkoa. Ne eivät käsittäneet noita melkein näkymättömiä kuolemankojeita ja pelkäsivät mennä liian lähelle niitä tutkiskelemaan.
Lopuksi kuitenkin Punakettu itse pudisti yltään tämän käsittämättömän pelon lumouksen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräänä kuuttomana yönä, kun se juosta hölkytteli kotiinpäin ääneti metsän kimeltäviä käytäviä pitkin, se kuuli heikkoa taistelun ääntä ja pysähtyi paikalla. Hiipien syrjään paksujen kuusenoksien alle se näki edessään matalain pensaitten välisen polun keskellä valkoisen kaniinin riippuvan ilmassa hiljaa sätky telien. Taisteleva hahmo liikkui hiljaa ylös ja alas, milloin hipaisten lunta, milloin runsaasti neljä jalkaa sen yläpuolella, sitä mukaa kuin se nuori puu, johon ansa oli ripustettu, kevyesti keinui ja heilahteli. Paikalla Punakettu käsitti tilanteen, ja sen ensimmäinen halu oli hiipiä varkain tiehensä. Mutta kurkisteltuaan ja nuuskittuaan yltyleensä se tuli siihen uskoon, ettei tässä lähistöllä ollut mitään muuta sadinta tai paulaa, ja päästi silloin mielenkiintonsa täysin valloille. Hiipien lähemmäksi yhä pienenevissä ympyröissä se vahti uhria, kunnes tämän ponnistelut päättyivät. Kun se oli aivan hiljaa, tuo pehmoinen pieni olento, joka liikuttavasti oli vastustanut tuhoansa, riippui se juuri noin kolmen jalan päässä lumihangelta. Punakettu nousi kevyesti takakäpälilleen, tarttui hampaillaan sen jalkoihin ja veti sen alas. Kun kettu hetkeksi hellitti otteensa, hyppäsi kaniini ilmaan jälleen kuin olisi ollut elävä. Ja kettu, suuresti säikähtäen, hypähti taaksepäin viitisen metriä. Lähes minuutin ajan tuo kuollut kaniini keikkui ylös ja alas, sillä välin kun Punakettu istui takakintuillaan, tarkaten sitä levottomana. Kun se taas oli hiljaa, meni kettu nykäisemään sen alas jälleen. Sitten taas se päästi sen irti, jolloin se jälleen hypähti keikkuen ja pyörien ilmaan. Ja uudelleen kettu hyppäsi säikähtyneenä taaksepäin.
Tämän se toisti neljä tai viisi kertaa kärsivällisesti, kunnes näytti ratkaisseen tuon kummallisen arvoituksen omaksi tyydytyksekseen. Sitten se vielä kerran harkitsevasti veti alas ruumiin ja piteli sitä lujasti etutassuillaan, samalla, kun koetti pureskella poikki sen kaulassa olevaa kuparilankaa. Huomatessaan tämän tehtävän hampailleen liian vaikeaksi se ratkaisi pulman jyrsien kaniinilta pään poikki ja antaen sen lentää ilmaan takaisin ponnahtavan metallilangan mukana. Sangen tyytyväisenä hommaansa se sitten viskasi päättömän ruumiin selkäänsä ja tassutteli kotipesälle.
Ei tarvittu montaakaan tämänlaatuista tapausta herättämään suurta hälyä kaikissa uutisasutuksissa. Ja vaikka Punaketun puoliso ei suinkaan näytellyt mitätöntä osaa hävityksissä, joutui kuitenkin Punakettu itse silmiinpistävän kokonsa ja värinsä puolesta saamaan osakseen vaarallista huomiota. Monet sukkelat satimet asetettiin erikoisesti sen pään menoksi, ja uutterin tässä hommassa oli Jabe Smith. Mutta Punakettu väisti viekkaasti ne kaikki ja halveksi niitä ilkkuvan varmana. Ja kaikki, jotka koettivat voittaa sen viekkaudella, saivat palkaksi vaivoistaan, ei vain epäonnistumistaan, vaan myöskin Pojan vakavan ja hiukan ylimielisen ivan, hän kun viinipensaan luona sattuneen kohtauksen jälkeen oli pitänyt viisasta eläintä ikään kuin omanaan.
Vaikka talvi oli ankara, puutteen ja kärsimyksen talvi kaikille metsän asujamille, niin Punakettu puolisoineen tuli toimeen sangen hyvin. Mitä suurempi puute, sitä taipuvaisempi oli metsän väki nälän ajamana menemään satimiin, ja sitä paremmin voivat sen nojalla nuo kaksi viisasta kettua. Siitä huolimatta nekin tilapäisesti tunsivat nälän ahdinkoa niin suuressa määrin, että se terästi niiden älyä. Mutta sellaisissa tapauksissa Punakettu aina oman viisautensa avulla toimeenpani uusia sotajuonia ja ratkaisi uusia pulmallisia kysymyksiä. Kun tämä kerran oli tehty, oli sen puoliso altis ja taipuvainen seuraamaan sen johtoa.