Kaiken metsänväen joukossa se, jota kohtaan Punakettu haisunäädän jälkeen kantoi eniten kaunaa, oli piikkisika. Haisunäätä täytti sen mielen suurella vastenmielisyydellä, kun se oli aiheuttanut sille pahoinvoinnin, joka pyrki hetkeksi hävittämään siltä ruokahalun. Mutta piikkisian se olisi halusta syönyt. Sen mielen täytti sekaisin raivo ja himo, kun se vain näkikin jonkun näistä laiskoista, omahyväisistä, julkeista pikku elukoista, jotka olivat hyvin syötettyjä ja lihavia, vaikka pakkanen, joka metsää kuritti, olisi ollut kuinka tuima tahansa. Mutta miten suuresti se himoitsikaan, kuinka sitä suututtikaan, varovaisuus tuli sen pelastukseksi, kun se kuuli noiden pystyyn nousevien ja vaarallisten piikkien hiljaisen, kuivan, uhmaavan ratinan.
Kettu tiesi — kenties emonsa varoituksista — jo pentuna ollessaan, että tuollainen pieni, hento mustan- ja valkoisenkirjava piikki ketun lihaan pistettynä saattoi merkitä kuolemaa. Kun se kerran oli kiinnitetty, tunkeutui se yhä vain syvemmälle, hellittämättä; ja jos se sattui oudolla matkallaan kohtaamaan hengenvaarallisen paikan — aivot tai sydämen tai maksan tai arat sisäelimet — silloin hyvästi lumiset metsäkäytävät ja auringon ja kuun mieluisa valo!
Kaikesta pelostaan huolimatta Punakettua halutti kuitenkin kokeilla hiukkasen, kun se ulkosalla sattui tapaamaan piikkisian Havaitessaan, että tuo harjaksilla varustettu eläin oli aivan suojaton kuonon, kurkun ja vatsan kohdalta, se teki nopeita valehyökkäyksiä sen naamaa kohti, pitäen kuitenkin huolta siitä, ettei mennyt liian lähelle. Tämän uhmailutavan onnistui aina karkottaa piikkisiasta välinpitämättömyys. Se joko pisti nokkansa vatsan alle ja kiertyi uhkaavaksi piikkipalloksi, piikkien kärjet ojossa kaikkiin mahdollisiin suuntiin, tahi se ryömi naama maata hipoen etutassujen välissä vaiteliaana kuin kampasimpukka kalliolle, näyttäen jättimäiseltä neulatyynyltä, joka oli pistetty täyteen mustan- ja valkoisenkirjavia neuloja.
Eräänä päivänä kovan lumipyryn jälkeen, kun lumi oli pinnalta lujaa, vaikka ei kovakuorista, vain oman painonsa tiiviiksi sullomaa, Punakettu sattumalta tapasi joutilaan piikkisian aivan keskeltä puron syvälle hautautunutta uomaa. Sillä sattui olemaan aikamoinen nälkä, ja piikkisen elävän rehevä omahyväisyys oli erikoisen kismittävää laatua. Aluksi piikkisika ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ketun tekohyökkäyksiin. Mutta lopuksi, kun kettu hyppeli ja näpsähytti pitkiä valkoisia hampaitaan jalan päässä piikkisian nokasta, se kyyristyi ja peitti uhatun kuonon läpitunkemattoman piikkisuojuksen taakse.
Jos tämä piikkisika olisi ottanut kiertyäkseen kerälle, olisi sen tarina kehittynyt erilaiseksi, ja Punakettu olisi jäänyt erästä kokemusta vaille. Se olisi hölkytellyt pois harmissaan etsimään helpompaa seikkailua. Mutta nyt pälkähti uusi ajatus ketun päähän. Puoleksi kyyristyen leikkisän pennun tavoin kolmen tai neljän jalan päähän piikkipatjan edessä se kiljahti kimeästi muutaman kerran, antaakseen eläimen tietää, että hän vielä oli siellä. Astuen sitten hiljaa ympäri parin jalan päähän pahaa-aavistamattoman eläimen kylkipuolelta se alkoi kaivautua nopeasti ja ääneti pehmeään lumeen. Ketun harjaantuneille tassuille oli vain muutaman sekunnin työ rakentaa tunneli noiden kahden suojattoman jalkaparin alle ja sitten päästä aivan piikkisian pehmeän vatsan alapuolelle.
Tuskasta kiljahtaen uhri raukka koetti vetäytyä palloksi, jota se liiaksi itseensä luottaen ei ollut tehnyt vaaran ensi uhkaamalla. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Hetkessä voittajan hampaat tapasivat sen sydämen, ja nytkähdellen jäykistyen suoraksi piikkisika kierähti selälleen. Punakettu ei yrittänytkään kantaa voitonmerkkiään kotiin pesälle; mutta ensi kertaa eläissään se nyt herkutteli tuoreella piikkisianlihalla. Se söi kaikki mitä voi, ja sitten kun ei keksinyt mitään keinoa jäännösten hautaamiseen niin, ettei joutuisi piikkien pisteltäväksi, se jätti raadon vastahakoisesti mille metsärosvolle hyvänsä, joka ehkä kulkisi paikan ohi.
Tämä piikkisian piikeistä saatu voitto käänsi Punaketun ovelan ja puuhakkaan mielen toisiin lumessa piileviin mahdollisuuksiin. Se muisti lihavia peltohiiriä, joita sillä oli tapana pyydystää pienen niityn mättäillä puron varrella. Niitty lepäsi nyt kokonaista kolme jalkaa paksun tuiskulumen alla säteillen terävässä ja kylmässä auringonloisteessa, siellä täällä kirjailtuna tuulentuomin kuusenoksin ja vesikonnan tai oravan tai kärpän sirojen jälkien paikotellen koristelemana. Vaikkakin niitty oli piilossa, tiesi Punakettu sen kuitenkin olevan jäljellä, ja jos niitty kerran oli jäljellä, miksi eivät hiiretkin?
Siksipä eräänä varhaisena aamuna, kun kettu puolisonsa kanssa leikitteli sinipunervalla ja sahraminkeltaisella lumipeitteellä terävälatvaisten kuusten korkeiden varjojen keskellä, joiden takaa näkyi puolittain noussut aurinko, se äkkiä lopetti leikkinsä ja alkoi kaivaa kiivaasti. Kumppani katseli sitä ensin hämmästyen, sitten hiukan kärsimättömänä, kun se ei voinut nähdä mitään syytä tähän uutteruudenpuuskaan. Pian se puraisi toveria ja hyökkäsi kinttuihin hennoilla etujaloillaan, koettaen houkutella sitä takaisin leikkiin. Mutta koiras ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kaivautui yhä syvemmäs, kunnes häntäsuti enää oli näkyvissä heiluen vimmatusti loistavan pinnan yläpuolella, sillä välin kun puoliso istui hiukan sivuttain, korvat pystyssä ja suu puoliavoimena tarkaten arvoituksen ratkeamista. Viimein häntä sukelsi kokonaan esiin ja Punakettu itse sen perästä. Se käänsi puolisoonsa päin lumen hassunkurisesti töhrimän naamansa, mutta sen leuoissa oli kuiva ruohotukko. Naaras nuuski kysyvästi tätä voitonmerkkiä, ja silloin se ymmärsi. Ruohokimppu tuoksui vahvasti peltohiiriltä. Tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että naaras ymmärsi asian, Punakettu sukelsi uudelleen koloon ja katosi tällä kertaa täydellisesti. Ruohojen juurilla, missä lumi oli kevyttä, oli helppo kaivaa. Se oli löytänyt yhden niistä salaisista teistä, joita hiiret tekevät itselleen talvisin, jolloin ne elävät turvassa eristettyä ja hämärää elämäänsä. Kuono lähellä uraa kettu odotti hievahtamatta pari kolme minuuttia, kunnes vikinä ja kahina ilmoitti sille, että yksi pienistä ruohoasukkaista oli tulossa. Sitten näykkäys, salamannopea, ja ketun leuat sulkivat sisäänsä tukon kuollutta ruohoa, mutta ruohokimpun sisällä oli lihava hiiri.
Saalis oli pieni siihen työhön verrattuna, jonka se oli vaatinut. Mutta se oli yhtä kaikki herkullinen suupala, sitä maittavampi, kun se oli saatu tähän aikaan, ja kaivaminen oli ollut lystiä. Ylen ylpeänä Punakettu vetäytyi pois kolosta ja laski voitonmerkin puolisonsa jalkojen juureen, joka ahmaisi sen suuhunsa ja nuoli huuliaan pyytäen lisää. Mutta Punakettua ei näyttänyt lainkaan haluttavan uudistaa uskaliasta yritystänsä, joten naaras alkoi kaivaa itse puolestansa perin innoissaan. Mutta onnen ollessa vastainen se ei löytänyt hiirien kulkutietä ja kaivettuaan kokonaista kolme aukkoa se harmissaan heitti yrityksen sikseen.
Tähän aikaan Punakettu keksi erään peltokanojen mielenkiintoisen kepposen. Eräänä iltapäivänä juuri auringon laskun jälkeen, kun sankkaa lumimyrskyä oli seurannut kirkas teräksinen taivas, joka uhkaili armottoman kylmällä yöllä, se näki ison koiraspeltokanan astelevan sirosti paljaan koivun oksankärkeä kohti. Kuusennäreen alle piiloutuneena kettu vahti taitavaa vanhaa lintua, kun se kurotteli kaulaansa sinne tänne, nähtävästi tarkastellen lumen pintaa. Punakettu ei voinut arvata, mitä se etsi; mutta yhtäkkiä, siipien mahtavasti viuhuessa, se sukelsi alaspäin äkkijyrkälle rinteelle ja katosi lumeen.