Erinomaisen uteliaana ja samalla kiihkeästi saalista haluten Punakettu syöksyi eteenpäin ja alkoi vimmatusti penkoa sillä paikalla, mihin lintu oli kadonnut. Kaivaminen oli tietysti helppoa, ja nopeasti kettukin katosi. Mutta vanha varovainen koiraslintu oli tietysti täysin valveilla. Ja kuullessaan hiljaista takaa-ajon hälyä aivan kintereillään se jatkoi suoraa päätä matkaansa voimakasten siipihartiain raivatessa tietä untuvanpehmoisen lumiröykkiön läpi melkein yhtä nopeasti kuin Punakettu kykeni kaivamaan.
Hetkistä myöhemmin seuraten verestä hajua lumessa Punakettu sukelsi esiin parahiksi näkemään saaliin kohoavan ja kiitävän raketin lailla pois voittoisin siivin. Pettyneenä ja samalla kertaa hämmentyneenä se istui tuumimassa tapausta, kunnes näytti käsittäneen sen merkityksen. Peltokana oli ilmeisesti aikonut tehdä vuoteensa yöksi syvälle lumen alle suojaksi hiipivää kylmyyttä vastaan. Ratkaistuaan tämän kysymyksen tyydyttävästi kettu käytti seuraavan tunnin sinne tänne hiiviskelyyn, toivoen saavansa toisen peltokanan samalla metsästämisellä. Mutta kohtalo, joka oli nähnyt sen haaskaavan yhden tilaisuuden, ei halunnut suoda sille toista enää samana yönä.
Paria kolmea päivää myöhemmin, kun Punakettu palasi puitten lomitse kylmässä aamunkoitossa eräältä retkeltä vuorenharjanteen poikki Ringwaakiin päin, se näki yhtäkkiä omituisen näköisen syvennyksen lumessa. Pysähtyen nuuskimaan sitä tutkivan henkensä tavalliseen tapaan se havaitsi heikointa ja petollisinta peltokanan hajua. Muistaen äskeisen kokemuksensa se tajusi paikalla tilanteen; ja se päätteli mielessään myös, että tällä hetkellä peltokana ei todennäköisesti ollut vain kotosalla, vaan vieläpä sikeässä unessa.
Hyvin varovasti ja äänetönnä se alkoi kaivaa työntäen vatsallaan lunta sivulle niin pehmoisesti kuin lumihiutaleet itse putoilivat. Muutamassa sekunnissa haju kävi voimakkaammaksi. Silloin kuului äkillistä räpyttelemistä aivan sen nenän edessä, vaikkei mitään näkynyt. Nopeasti kuin ajatus se kiiti eteenpäin tukahduttavan lumisavun läpi — ja sen leuat tapasivat kimpun lämpöisiä höyheniä. Siinä oltiin sokeassa, tuimassa, töykkivässä käsikähmässä näkymättömien, tempoilevien siipien kanssa; ja taitava pyydystäjä kaivautui taas esille purevan kylmään ilmaan saaliinensa. Se oli paljon tyytyväisempi tästä saaliista, kuin jos se olisi tappanut tusinan otuksia tavalliseen tapaan.
Pitkän talven lähetessä loppuaan tuli eräänä yönä sade, joka vähitellen kävi niin kylmäksi, että se jäätyi jo alas pudotessaan. Vähässä ajassa jokainen pensas ja lehvä ja oksa oli paksulti kristallikuoren peittämänä, ja lumen pintaa peitti läpinäkyvä panssaripaita. Tämän kylmän sateen tähden, joka jäätyi kettujen turkin karvoihin, ne pysyttelivätkin turvassa pesässään kaiken yötä.
Kun ilma oli seljennyt ja ketut pistivät terävän kuononsa ulos sitä tunnustellakseen, oli aurinko jo noussut ja niiden maailmassa oli tapahtunut ihmeellinen muutos. Joka puolella oli säteilevää, kimmeltävää, sateenkaarenväristä jäätä. Avonaisilla paikoilla välähteli vaaleanpunainen ja sahraminkeltainen ja sinipunerva välke, ohut ja pettävä kuin kastehelmen värivivahteet, samalla kun puut näyttivät uivan loistossa; niin ihastuttavan kaunis oli niiden smaragdin-, ruusun- ja helmenvärinen hohto.
Nuo kaksi kettua tuijottivat ällistyneinä; huomatessaan sitten, että oudosta valepuvustaan huolimatta tämä kuitenkin oli niiden oma vanha maailma, ja maailma, jossa täytyi syödä, huolimatta siitä, mitä ihmeellisiä asioita tapahtui, ne lähtivät vastakkaisiin suuntiin metsästelemään liukastuen ja kompuroiden mennessään, kunnes niiden jalat tottuivat tuohon petollisen välkkyvään pintaan.
Saaden lopulta vakavan jalansijan Punakettu tassutteli eteenpäin ripeästi, tarkastellen tuota salaperäistä kimmellystä ja toivoen näkevänsä kaniinin tai oravan tai jonkun onnettoman linnun, joka nukkuessaan oli jäätynyt orrellensa. Se katseli joka suuntaan paitsi suoraan jalkojensa alle, mistä sillä ei ollut syytä mitään toivoa. Mutta kettu on aina valmis yllätyksiin. Eipä juuri mikään jää sen vireältä valppaudelta huomaamatta. Niinpä se yhtäkkiä havaitsi jonkinlaisen tumman varjon sen läpinäkyvän pinnan alla, jota pitkin se vaelsi. Paikalla se pysähtyi tarkastelemaan. Samassa varjo väistyi pois ja näytti samaan aikaan laskeutuvan alas pinnalta. Askel askeleelta kettu seurasi, puolta ja toista kulkien, hyvin hämmästyneenä, kunnes lopulta totuus salamana selvisi sille. Pakeneva hahmo oli peltokana, jonka jääpeite oli vanginnut leviten linnun ylle sen nukkuessa. Tietysti se saattoi nähdä Punaketun samaan hämärään, epäselvään tapaan, jolla kettu näki hänet. Ja se koetti epätoivon vimmalla paeta epämääräistä, mutta hirmuista vihollista.
Punakettu oli sangen ylpeä tästä keksinnöstään ja hyökkäsi paikalla varjon kimppuun sekä leukoineen että etukäpälineen. Mutta jää ei ollut ainoastaan pelästyneen linnun vankila, vaan yhtä hyvin sen suoja. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu koki murtautua sen läpi, mutta turhaan. Viimein se suuttuneena ja nolona asettui makaamaan aivan tuon uupuneen vangin kohdalle ja koetti aprikoida mitä tehdä. Pelon lumoamana peltokana tuijotti ylöspäin, ja kiihkosta huohottaen Punakettu katseli alaspäin. Mutta luja jääketto oli taipumattoman puolueeton, eivätkä metsästäjä ja takaa-ajettu otus voineet päästä lähemmäs toisiansa.
Vilkaistessaan ympärilleen pettymyksensä vallassa Punakettu huomasi tiheän nuoren kuusipuun noin kymmenen jalan päässä, jonka tumma, mutta kristallipeitteinen lehvämatto ulottui alas maahan asti. Tämä antoi ketulle juuri sen ajatuksen, jota sen ketterät aivot hamuilivat. Se muisti, että milloin tahansa lumi oli kuortunut niin kovaksi, että se hyvin kannatti, se siitä huolimatta murtui hänen astuessaan tiheän, matalaoksaisen puun alitse. Tässäpä nyt tarjoutui sille sopiva tilaisuus. Syösten nuoren kuusen luo se sai aikaan meluisan ratinan tunkeutuessaan jäykkien oksien alle ja vetäessään hauraan kristallin helisten maahan. Ja totisesti, lumi oli oksien suojassa aivan pehmoista ja kettu vajosi siihen mahaa myöten. Vilkaistuaan kerran lehväin läpi tähystääkseen kuljettavaa suuntaa se alkoi penkoa parhaansa mukaan ja huomasi pian olevansa kirkkaassa yltympäri leviävässä valossa jään alla.