Nuo kaksi nuorta maanviljelijää juoksivat eteenpäin riemuitsevan hilpeinä, toivoen löytävänsä Punaketun turvassa pesänsä nurkasta ja kaivavansa sen esille joutessaan. Mutta Poika, vaikka olikin sydämessään huolissaan ja hämmentynyt, pysyi näköjään rohkeana ja varoitti metsästäjiä liian aikaisin pöyhistelemästä.
Kun koiria nähtävästi hämmensi jälkien verkko, kutsui Jabe ne suoraa päätä vanhan pesän suulle katajapensaan taakse. Ne työnsivät kuononsa sinne ahnaasti, nuuskivat tutkien ja pyörsivät takaisin ylenkatseellisesti. Jaben naama venähti pitkäksi, sillä koirien käytös ilmaisi, ettei kettuja ollut pitkään aikaan tuossa loukossa asunut. Poika koetti tuumailla jotakin tilanteeseen sopivaa pilaa. Mutta ennen kuin kummaltakaan puolelta ennätettiin sanoa mitään, kiitivät koirat töyrästä ylös ja päästivät iloisen yhteishaukunnan toisen, taitavasti kätketyn pesän suulla. "No, mitäs minä sinulle sanoin?" huusi Jabe jälleen, vaihtelematta suuresti sanastoansa. Ja nuo kaksi nuorta miestä huusivat: "Tällä kertaa me sen saimme!" Mutta Poika, joka oli itsepintaisen toivehikas, otti asiantuntijan ilmeen ja huomautti:
"Tuolla on jotakin ollut. Mutta se ei todista, että se siellä nyt on! Eikä teidän tarvitse luulotella, että se missään tapauksessa on Punakettu!"
"Pian se nähdään!" sanoi Jabe Smith, ottaen muutamia riepuja taskustaan ja ryhtyen voitelemaan niitä ruudin ja märän lumen sekoituksella.
Sommiteltuaan "sähisevän paholaisen" mielensä mukaan hän sitoi sen lujasti hoikan koivunoksan päähän, joka oli kuin ongenvapa. Sitten hän kutsui innokkaat koirat toiselle puolelle, sytytti rievut ja työnsi palavan, räiskyvän mytyn huolellisesti reikään.
"Jos siellä sisällä jotakin on, vaikkapa tiikeri, kyllä tuo sen sieltä väkisinkin ajaa ulos!" sanoi Jabe. Kukaan katsojista ei vastannut, koska kaikki olivat täysin yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta jokainen odotti silmät lujasti reikään kiinnitettyinä. Oksa liikkui hitaasti eteenpäin, kunnes pysähtyi mentyään sisään noin kolmen metrin verran. Nyt Jabe käänsi ja kiersi vapaa toivehikkaasti, mutta kolosta tuli vain pahanhajuisia savupilviä.
Poika päästi pienen ivallisen naurun, ja pudottaen oksan pään Jabe myönsi apeana, ettei kettu ollut kotona. "Mutta se oli siellä vielä minuutti sitten", sanoi hän itsepintaisesti, "muuten haju ei olisi ollut niin kuuma eivätkä koirat niin kiihdyksissä. Ja se onkin ollut Punakettu itse, mikään muu kettu ei olisi niin nopeasti poistunut. Se on täällä jossakin lähellä, ja me saamme sen."
Näin sanoen hän lähetti koirat pois töyrään yli etsimään ovelan karkulaisen jälkiä.
Punakettu oli sillä välin katsellut koko näytöstä tuolta turvalliselta pikku kallionpengermältä, mistä se kerran ennen oli tarkastellut samanlaista toimitusta. Mutta tällä kertaa sen tunteet olivat varsin erilaiset. Se tunsi omat voimansa ja ymmärsi melko hyvin vastustajansa. Se käsitti, että niin kauan kuin kaikin mokomin pysyttelisi poissa Jabe Smithin tieltä, voisi tässä tulla hyvinkin toimeen. Jabea kohtaan piti olla varovainen, mutta koiria sopi petkuttaa tekemään äärimmäisiä ponnistuksia.
Mitä muuhun seurueeseen tulee, ei kettu suuresti niistä välittänyt. Se tiesi, ettei Poika ollut vihamielinen, ja nuo kaksi nuorta miestä eivät näyttäneet kyllin erätaitoisilta ollakseen vaarallisia. Mutta yksi asia oli varma: se ei halunnut, että koirat nuuskien juoksisivat ympäri kallioita vuorenharjan huipulle. Se livahti vartiopaikaltaan alas ja juoksi tuoreen jäljen vanhan poikki alas tasankomaita kohden. Viisi minuuttia myöhemmin koirat olivat vimmatusti haukkuen sen kintereillä, ja se saattoi kuulla miesten ryskien kömpivän perässä.