Juoksu oli raskasta — syvää, kosteata lunta metsässä ja likaista, tahmeaa turvetta avoimilla paikoilla. Mutta Punakettu tiesi, että nämä seikat tuntuivat vaikeimmilta raskaista ahdistajista kuin hänestä itsestään. Jonkin aikaa se juoksi suoraan eteenpäin juonittelematta ja koukuttelematta, saadakseen koirat hyvän matkaa hitaasti kulkevista miehistä edelle. Kun se mieltänsä myöten oli saanut tämän aikaan, huvittelihe se minuutin tai pari tehden rajuja, kummallisia hyppyjä puunrungolta toiselle, kun siellä oli kaadettuja puita, ja kulki sitten mutkitellen takaisin nähdäkseen, mitä Jabe Smith hommasi.
Se tiesi olevan ehdottoman tarpeellista tuntea Jaben menettelytapa taistelussa, ennen kuin lopullisesti ratkaisi omansa. Tässä tiedustelussaan, joka johti sitä takaisinpäin, se juoksi täyttä laukkaa ja ehti palata noin puolen mailin päähän lähtökohdastaan, kun ällistyneet koirat yhä vielä vinkuivat kaadettujen puiden ympärillä. Mutta vaikka se juoksikin nopeasti, oli se silti sangen tarkkaavainen, rientäen tiheän alusmetsän halki, antautumatta kertaakaan alttiiksi Jaben pelätyn ampuma-aseen mahdollisille laukauksille. Ja yhtäkkiä vajaan viidenkymmenen metrin päässä se näki itse Jaben, joka kärsivällisesti vartioi erästä ketun kulkutietä.
Tämä näky tuotti Punaketulle viiltävän pelon tuskaa, niin kauhealta tuntui se oveluus, joka sai erämiehen pitämään vartiota tuolla erikoisella paikalla. Siinä hänen vieressään kannolla istuen, liikkumatonna kuin kanto itse, oli Poika. Se oli juuri se kohta, mistä Punakettu olisi juossut tavallisissa oloissa, tai jos se olisi ollut tavallinen kettu. Todellakin oli vain valpas varovaisuus hänet nyt pelastanut. Pysyttelemättä tavallisella tiellään se oli varovasti tehnyt toisen samansuuntaisen ladun noin viidenkymmenen metrin päähän. Ja siinä sen oveluus oli sievästi voittanut erämiehen taitavuuden.
Melkein hieman halveksivasti vahtien vihollisiaan turvallisesta piilopaikastaan Punakettu paneutui pitkäkseen levätäksensä muutaman minuutin verran. Kuullessaan sitten koirain lopultakin olevan paluujäljillä kovasti haukkuen se nousi, venyttelihe, haukotteli niin, että leuat näyttivät melkein menevän sijoiltaan, ja hiipi varkain ympäri Jaben ja Pojan takaa, joiden silmät olivat nyt kerrassaan liimautuneet kulkutiehen, kun ne joka hetki odottivat ketun tuloa. Taas se haukotteli pilkallisesti, juoksi nopeasti takaisin luolansa suulle, tassutteli ristiin rastiin parin minuutin ajan jälkiverkossa juuri pesän alapuolella, ja riensi sitten alas joen vartta pitkin, jonka uoma oli jäistä vapaa siellä, missä virta oli kova.
Ketun juostessa sen suunnitelmat saivat määrätyn muodon. Kun sen määränä oli johtaa ajo kauas pois harjulta, ei sillä ollut minkäänlaista syytä hämmentää takaa-ajajiaan enempää kuin estääkseen heitä tunkeutumasta liian lähelle. Virta oli liian paisunut ja äkäinen helposti kahlattavaksi, paitsi siinä kohden, missä vielä oli jäätä matalimmassa vedessä. Mutta yhdessä kohden kettu meni sen poikki taitavasti loikkien kiveltä kivelle vaahdon keskellä, kun tiesi, etteivät koirat olleet niin varmoja jaloiltaan kuin hän itse ja niiden oli ehkä hieman vaivaloista päästä yli.
Puoli mailia alempana, missä jää oli lujaa, se tuli takaisin joen yli huomatessaan takaa-ajajiensa äänistä, ettei ylimeno niille ollutkaan niin hankala kuin hän oli toivonut. Sitten se otti nopean vauhdin ja juoksi etäistä, pientä maataloa kohti asutuksen ulkoliepeille, missä se arveli voivansa antaa koirille jotakin ihmettelemistä, sillä välin kun se itse lepäilisi uuden pitkän juoksun varalle. Tarkastettuaan perinpohjin jokaisen karjapihan kymmenisen kilometrin laajuudelta se tiesi tarkoin, missä niistä oli hänelle tarjottavana joitakin nyt tarvittavia etuja.
Nyt puheena olevassa maatalossa oli kanahuoneena lehmänavetan sivustaa vasten nojaava pikku vaja. Katon alempi reuna oli noin neljä jalkaa maasta. Ja sen alapuolella oli pieni aukko, joka johti suureen onkaloon lattian alle. Aivan karjapihan ulkopuolella kasvavasta tiheiköstä Punakettu tarkasteli huolellisesti, ollakseen varma, ettei talon ympärillä liikkunut ketään. Vankkurit olivat kulkeneet vajasta kaivon toisella puolen, josta se päätteli, että maanviljelijä oli poissa. Keittiön ikkunassakaan ei näkynyt kasvoja. Iso harmaa kissa torkkui kynnyksellä.
Kettu ryntäsi kanahuoneen alla olevalle reiälle ja tunkeutui hiukan vaivaloisesti sisään. Kun tämä urotyö oli tehty, niin se heti tunkihe ulos jälleen ja sitten jäljillään seisten teki loistavan hypyn suoraan ilmaan ja laskeutui vajan kaltevalle katolle. Täältä se juoksi ketterästi ylös navetan katolle ja toista puolta alas ja sieltä maantien yli kentälle, jossa kasvoi tiheässä nuorta ikivihreää. Täällä se paneutui pitkäkseen hyvässä turvassa ja nautti hyvin ansaittua lepoa.
Viiden minuutin perästä koirat saapuivat paikalle kieli riipallaan. Ne juoksivat suoraa päätä reiälle kanahuoneen alle, ja siellä uupumuksestaan huolimatta päästivät rajun voittohaukunnan. Ne olivat ajaneet otuksen "maahan". Mutta reikä oli niin pieni, etteivät ne voineet tunkeutua siitä sisään. Ja maa ympärillä oli vielä jäässä, joten ne eivät kynsineen voineet kaivaa sisäänkäytävää. Mustan- ja valkoisenkirjava sekarotuinen jatkoi kuitenkin urheasti raaputtamistaan, kun taas sekasikiöajokoira hipoen kuonollansa kivijalkaa teki nopean, mutta huolellisen kierroksen navetan ympäri, päästäkseen selville, ettei ollut muuta ulospääsypaikkaa. Jos se olisi astunut syrjään rakennuksen luota, olisi se tietysti löytänyt ovelan pakolaisen jäljet siinä, missä tämä oli ottanut pitkän harppauksen katolta heinäsuovaan ja siitä kauas pellolle. Mutta ajokoira oli säännönmukainen ja sitkeä työssään. Se tuli sen tähden takaisin toverinsa luo aivan varmana siitä, että saalis oli siellä piilossa.
Kun metsästäjät noin kymmentä minuuttia myöhemmin saapuivat paikalle läähättäen ja palavissaan, pettyivät he yhtä perinpohjaisesti kuin koirat. Poikakin nähdessään siinä olevan vain yhden ulospääsypaikan, jota yhä vartioivat nuo omahyväiset koirat, oli taipuisa myöntämään, että Punakettu-raukan viisaus oli viimeinkin erehtynyt. Kun pakolainen nyt vihdoin varmasti oli ajettu umpikujaan, ei enää nähtävästi ollut syytä kiireenpitoon, ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen sotaneuvotteluun kanahuoneen takana, Pojan seistessä surullisena syrjässä. Vihdoin päätettiin, että ainoa mitä voitiin tehdä oli tukkia reikä ja sitten pyytää lupa kiskoa irti muutamia lautoja kanahuoneen lattiasta.