Tätä äärimmäistä toimenpidettä ei kuitenkaan saatu panna täytäntöön. Jabe Smith sattui näet puhuessaan nojaamaan kanakopin kattoon juuri sillä kohdalla, johon Punakettu oli tehnyt taitavan hyppynsä. Sattui niin, että Jaben nenä, vaikkei ollutkaan niin tarkka kuin Pojan, kykeni siitä huolimatta vainuamaan ketun vereksen hajun niin kiitollisella pinnalla kuin kuivista päreistä tehty katto oli. Hän nuuski epäluuloisesti, haisteli kattoa huolellisesti niin kauas ylös kuin ulottui ja kääntyi Pojan puoleen, jolloin hänen ilmeensä osoitti nöyrää tappion tunnustamista.
"Se juutas petkutti meitä taas!" sanoi hän.
"Kuinka? Mitä tarkoitatte?" huusi Poika iloisesti epäillen, kun taas toiset kaksi seisoivat ällistyneinä.
"Se ei olekaan tuolla sisällä!" sanoi Jabe hämmästyksestään tointuen. "Se on mennyt tuonne ylös katon poikki. Kyllä me sen jäljet löydämme yhtä kaikki jostakin navetan takaa. Pitäkää varanne!"
Komentaen vastahakoiset koirat seuraamaan hän kiersi edellä navetan taakse ja sitten tarkoin tähystellen heinäsuovan ympäri. Täällä koirat löysivät yhtäkkiä jäljet ja lähtivät laukkaamaan hurjasti, haukkuen raivoissaan siitä tavasta, millä niitä oli petkutettu. Mutta mitä Jabeen tulee, niin hän oli täynnä voitonriemun tuntua tappion kiusallakin. Poika oli vaatimattomasti sanonut: "Tuo nolaa minut, Jabe. Te tunnette ketut paremmin kuin minä loppujen lopuksi. Millä ihmeen tavalla te saitte selon siitä, minne se oli mennyt?"
"No", sanoi Jabe, häpeämättä valehdellen, "minä vain ajattelin, mikä olisi kaikista hienoin kepponen — ja minä tiesin, että siihen tuo punainen veitikka pystyisi!"
Sillä välin Punakettu levätessään piilopaikassa tiheäin nuorten ikivihreäin keskellä oli täynnä suuttunutta hämmästystä kuullessaan koirien äänet niin pian taas jäljillään. Mikä vika sen ihailtavassa sotajuonessa saattoi olla? Paikalla ja varsin oikein se pani syyn pelätyn Jaben niskoille. Ja sen älykkäät silmät kapenivat ikään kuin pelosta. Hetkeksi se pysähtyi levottomasti miettien. Tehden sitten lyhyen kierroksen se mutkitteli takaisin ja juoksi eteenpäin tien suuntaan pysyttäytyen huolellisesti poissa näkyvistä, jottei olisi saanut laukausta niskaansa. Se matkasi myllylammelle päin asutuksen uloimmalle reunalle, missä pieni puro, hänen oman virtansa syrjäjoki, oli suljettu, padottu ja pakotettu jauhamaan ja karstaamaan villoja koko Ringwaakin seudulle.
Vaikka puro tavallisina aikoina oli pieni, niin sen kasvattama lammikko oli suuri, ja juuri nyt, sulavien kevätlumien painon alla, valui raskas vesipaljous kohisten padon avonaisten sulkujen läpi. Punaketun mieli oli kiukkuinen. Ei se milloinkaan ollut näyttänyt taipumusta ihmisystävyyteen, mutta nyt se tunsi olevansa hiukan väsynyt ja ahdistettu. Jos kaikilla hänen takaa-ajajillaan — koirilla, miehillä ja vaarattomalla Pojalla — olisi ollut vain yksi kaula, pitkä, hoikka kaula kuin villihanhella — kuinka suurta iloa olisikaan sille tuottanut upottaa hienot hampaansa narskahtaen sen läpi! Se oli valmis antautumaan alttiiksi suurille vaaroille, toivoen siten saavansa jotenkin vahingoittaa vainoojiansa.
Seuraten selvää jälkeä, hajun ollessa niin väkevä, että se ihan väreili ilmassa, koirat olivat nyt lähellä, metsästäjät kaukana takanaan, etäämpänä kuin ampumamatkan päässä. Punaketun saavuttua myllylammen reunalle, joka oli vielä osaksi jään peitossa, se astui jäälle koetellen sitä varovasti. Palaten rannalle se sitten juoksi edelleen alas patoa kohti.
Noin kolmenkymmenen jalan laajuudelta ulvovain sulkuporttien yläpuolella lampi oli jäästä vapaa. Jään reunat lahosivat nopeasti veden huuhdellessa niitä altapäin. Rantaäyräällä Punakettu epäröi, vitkastellen uupuneen tavoin, ja kääntyi kuin olisi lopultakin joutunut umpikujaan. Sen nähdessään koirat puhkesivat yhä rajummin kiljumaan ja ryntäsivät vimmatusti eteenpäin. Lopulta — siltä näytti — riista oli heidän käsissään, ja moni vanha velka kuitattaisiin.