Vasta sitten kun koirat olivat kymmenkunnan askeleen päässä, Punakettu liikahti. Livahtaen ympäri, kuin uhma olisi väistynyt hillittömän pelon tieltä, se sitten syöksyi suoraa päätä vaaralliselle jäälle. Joko vaisto tai erikoisen terävä ja erehtymätön arvostelukyky sanoi sille, että jäänreuna padon yläpuolella oli kyllin vahva kestämään hänen painonsa, jos hän kulkisi nopeasti ja tasaisesti. Koirat kintereillään muutaman metrin päässä se riensi turvassa yli. Seuraavassa hetkessä kuului rusahtava ääni, ja mustankirjavan sekarotuisen pelästynyt haukunta kaikui yli sulkuporttien kohinan. Katsahtaen olkansa yli voitonriemun siristämin silmin Punakettu näki molemmat vihollisensa vedessä tarttumassa käpälillään hurjasti jään hauraisiin reunoihin, joka niiden rynnistyksestä yhä enemmän murtui.
Ohi vedenhätään joutuneiden soluivat murtuneen jään palaset, kadotakseen putouksen kovaan kuohuun. Punakettu juoksi ylös rantaa pitkin erään pensaan suojiin ja kääntyi sitten kostostaan nauttimaan. Koirat yhä tavoittelivat hurjasti jäätä, ja petollinen jää murtui niiden otteiden alla. Ketun katsellessa irtaantui suurempi pala, noin kolmen tai neljän neliöjalan kokoinen, mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen painosta, juuri kun sen onnistui kavuta sen pinnalle. Seuraavassa hetkessä se purjehti nopeasti pois uupuneen matkustajansa kera, piehtaroi kiljuville sulkuporteille, syöksyi putouksen yli ja katosi alas kallioiden ja usvan joukkoon. Syvimmän tyytyväisyyden vallassa Punakettu katseli tätä toisen vihollisensa surullista loppua. Sitten tulivat miehet näkyviin vielä kerran, joten Punakettu hiipi varkain pois ampumamatkaa edemmäksi ja jatkoi juoksuansa Ottanoonsis-laakson yli kohoavia kukkuloita kohti. Mutta ei sen todella enää tarvinnut juosta. Metsästäjien saapuessa lammen äyräälle sekasikiö retuutti itseään juuri ylös vedestä tuiki pelästyneenä. Sekarotuista ei näkynyt missään, mutta oli helppo arvata, kuinka sen oli käynyt. Seurue pysähtyi ja miehet katsoivat toisiinsa tuumivaisina. Jabe vihelsi masentuneen koiran jalkoihinsa ja taputti myötätuntoisesti sen märkää päätä.
"Minä näin Punaketun", sanoi Poika vakavasti, pahoillaan mustan- ja valkoisenkirjavan sekarotuisen kohtalosta, "juuri livahtavan metsään tuolla ylhäällä!"
"Viis siitä, kunhan pääsemme kotiin takaisin!" huomautti Jabe, pyörähtäen ympäri kantapäillään.
10. luku
MUSTAN VESIKON JULKEUS
Tuntikausia myöhemmin Punakettu, väsyksissä mutta ylpeänä, tuli takaisin pesälle viivyteltyään töyräällä ja ajaen tiellä kaniinia takaa, virkistääkseen voimiansa. Nyt oli suuri rauhan uhka tulevan kevään varalle poistettu. Kun tarmokas, innokas ja uupumaton sekarotuinen lopulta oli poissa tieltä, tiesi se, ettei ajokoiran olisi kovinkaan hauska seurata jälkiä yksin. Töyräällä olevaa pesää se nuuski suuresti harmissaan, sillä palaneen ruudin haju tuntui siellä yhä pistävänä. Helposti se laahasi ulos sinne jätetyn oksan, jossa oli vielä "sähisevän paholaisen" hiiltyneet jäännökset, mutta raskas, tukahduttava haju oli sellaista, jota se ei voinut sietää eikä poistaa. Jättäen asian ajan autettavaksi se juosta hölkytteli vuorenharjanteen huipulle — ja tapasi siellä pienen puolisonsa pesässä makaamassa, tyytyväinen ilme naamallaan ja pesye sokeita punaisia pentuja sen nisiä nykimässä.
Näitä uusia tulokkaita Punakettu kohteli välinpitämättömän suvaitsevaisesti. Se piti niitä enemmän vaivana kuin minään muuna, vaikka tiesikin niiden olevan äärettömän tärkeitä, koskapa puoliso ei muuten olisi uhrautunut niille kuten nyt. Punakettu asettui kuivalle ja suojaiselle pengermälle juuri pesän yläpuolelle, mistä saattoi pitää silmällä pesän asukkaita. Ja jos jokin vaara olisi niitä uhannut, olisi se taistellut viime hengenvetoonsa saakka noiden avuttomien ja hyödyttömiltä näyttävien ryömijöiden puolustukseksi.
Muutamien päivien aikana oli sillä kuitenkin vain vähän tilaisuutta levätä kotona ja tuumiskella tilannetta, kun puoliso antautui velvollisuuksillensa niin kokonaan, että Punaketun piti pyydystellä molempien puolesta. Oli pitkä matka alas naapurilaaksoon ja kanapihoille, joita se oli ruvennut pitämään turvallisina hyökkäyksen esineinä. Ja tähän vuoden aikaan sattui olemaan puute kaniineista harjulla. Siitä johtui, että Punakettu joutui nyt puuhaamaan uutterammin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä kuluessa. Tänä uutteran toiminnan aikana erämaan kohtalo viskasi ketulle yhden sen epämieluisimmista seikkailuista. Kun se eräänä päivänä pyydysteli jokseenkin huonolla menestyksellä alhaalla yhäkin puoleksi jäätyneen rantaveden luona, sattui, että vähän matkan päässä virran vartta ylöspäin suuri vesikko lähti seuraamaan kaniinin jälkiä. Vesikko oli jonkun aikaa syönyt pelkästään sammakoita ja kaloja ja juuri nyt ruvennut himoitsemaan punaista verta. Se oli ensi ryntäämällä epäonnistunut kaniinia tavoittaessaan, ja sitten, epäonnistumisensa aiheuttaman itsepäisen raivon vallassa, lähtenyt ajamaan takaa nopeajalkaista saalista.
Jonkin aikaa kaniinin suuret, kimmoavat loikkaukset saivat täyden voiton. Mutta pian se alkoi väsyä. Se juoksi ympäri kehässä, ja niin pian kuin sen jäljet alkoivat kiertää, silloin ovela vainooja, tietäen tarkoin sen aikeet, livisti mutkan poikki, melkein katkaisten siltä tien. Kaniinin pelastuttua hädin tuskin sen pieni sydänparka melkein lakkasi sykkimästä, ja samoin se hämmästyksestä haukkoi henkeä nähdessään tuon tumman, käärmemäisen vihollisen tällä odottamattomalla alueella. Se juoksi alas puron äyrästä, vesikko vähemmän kuin kymmenen metrin päässä takanaan. Sen kauhistuneet silmät, jotka tähysivät uhkaavaa turmaa, eivät huomanneet Punaketun hahmoa, joka kiiti tien poikki aivan edessä. Tavallisissa oloissa tavallinen kettu olisi varovaisesti jättänyt huomioonottamatta sekä takaa-ajetun että takaa-ajajan, välttäen vaarallisen riidan, sillä petoeläimet eivät tavallisesti pidä tarpeettomasta taistelemisesta. Mutta Punakettu halveksi äärettömästi vesikkoa vastustajana, ja sillä oli kiire. Se ei pyydystellyt huvin, vaan tarpeen vuoksi. Vähät se välitti toisten etuoikeuksista. Ollen kyyrysillään kuihtuneessa, ruskeassa sananjalastossa se odotti kaniinin tuloa. Sitten suora, kiitävä hyökkäys — ja pakolainen otettiin kiinni ihan ilmassa, keskellä hurjaa hyppyänsä. Yksi epätoivon kiljahdus, ja sen kaula oli puraistu poikki. Heittäen sen olallensa Punakettu lähti sitten kotiinpäin helposti saatuine saaliineen suvaitsematta luoda silmäystäkään nolattuun takaa-ajajaan.