Mutta tällä kertaa se erehtyi ollessaan noin pelottoman luottavainen. Iso, musta vesikko ei ollut pelkuri. Sen terävät pikku silmät kävivät raivosta punaisiksi tämän pilkan ja vääryyden johdosta. Oli tietysti julkeata sen ajatella vetävänsä vertoja tuolle suurelle mestariketulle, jota koko Ringwaakin seuduilla pelättiin sen voiman ja viisauden takia. Mutta vesikon silmät muistuttivat nyt kahta hehkuvaa granaatin kärkeä, ja sen aivoista oli varovaisuus kuin pois poltettu. Puolen sekunnin pysähdyksen jälkeen se kiiti käärmeen tavoin Punaketun taakse ja puraisi sitä nasevasti takakinttuun.
Raivon ja hämmästyksen vallassa Punakettu pudotti kuormansa ja kääntyi tätä julkeaa hyökkääjäänsä kohti. Mutta vesikko, tehden salamannopean hypyn, oli jo kahdeksan tai kymmenen jalan päässä kyyrysillään odottamassa. Punakettu loikkasi välimatkan yhdellä hypyllä — mutta sen pudotessa maahan vesikko ei ollutkaan siellä. Tuo käärmemäinen musta olento ryömi vatsa maata vasten jälleen kahdeksan tai kymmenen jalan päässä, silmäillen kettua jäykän ilkeästi. Uudelleen ja yhä uudelleen Punakettu loikkasi sitä kohti, mutta yhtä nopeasti hyökkäys aina vältettiin. Lopuksi kettukin kyyristyi litteäksi, silmäillen vihollistansa tuimasti hetken aikaa. Sitten se nousi varovasti, nosti maasta kuolleen kaniinin ja lähti taas kotiinpäin saaliineensa.
Mutta se ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun vesikko taas nopean, turmiota tuottavan varjon lailla tunkeutui sen taakse ja rankaisi sitä kauheasti puraisten toiseen takajalkaan, nilkan yläpuolelle. Ellei ketulla olisi ollut niin vahvat lihakset, olisi tämä hyökkäys voinut tehdä sen rammaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli varuillansa. Se kiepahti vimmatusti ikään kuin kaniinin ruumiin alla, niin että näytti heittävän sen päänsä yli. Mutta taas se myöhästyi. Musta hyökkääjä oli poissa ketun leukojen ulottuvilta; kyyristyen jälleen se odotti ja uhmaili.
Tällä erää Punakettu tunsi vihaansa liittyvän loukkauksen tunteen. Tuo viimeinen puraisu teki kovin kipeätä. Se rynnisti vesikkoa kohti kauan ja vakavasti, mutta vesikko oli liian nopea ketun tavoittaa, liian nopea syrjähyppäyksissä, ja ajettuaan sitä takaa sadan metrin verran kettu luopui turhaan yrittämästäkään. Nopeasti pois pyörähtäen se juoksi takaisin riitakapulan luo, joka makasi levällään verisenä ruskealla maalla. Ja vesikko seurasi kettua tuskin viiden jalan päässä sen kantapäistä.
Nytpä Punakettu joutui pahemmin ymmälle kuin koskaan ennen koko elämässään. Se ei kyennyt tavoittamaan liian vilkasta vihollistansa eikä voinut kantaa pois saalistansa ja panna niin ollen itseään alttiiksi noille vaarallisille hyökkäyksille takaapäin. Eikä se voinut myöntää joutuneensa tappiolle luopumalla saaliistaan. Pannen toisen itsepintaisen etukäpälänsä kaniinin ruumiille se kääntyi ja tuijotti vesikkoa raolleen siristetyin silmin ja muristen tuimasti eri kertoja. Kettu uhmaili ennen kuin tiesi, mitä uhmaili, mutta se tiesi nyt ryhtyvänsä johonkin. Mitään pelkäämätön vesikko kyyristyi jälleen, valmiina kaikkeen, olipa tulossa mitä hyvänsä.
Viimein Punaketun terävät aivot päättivät teeskennellä tappiota, toivoen siten houkuttelevansa vihollisen lähemmäksi. Viha häipyi sen silmistä, häntä ja niskakarvat laskeutuivat alakuloisesti ja se muuttui pelästyneen ja masentuneen perikuvaksi, kun se hitaasti kääntyi saaliista poispäin ja hiipi tiehensä. Paikalla vesikko, voitostaan tyytyväisenä, syöksähti esille ja alkoi herkutella kaniinin verellä. Salamana Punakettu pyörsi ympäri ja oli parissa silmänräpäyksessä paikalla. Mutta vesikkoa ei ollut lainkaan puijattu. Siinä se taas oli, kymmenen jalan päässä, punaisena tuijottaen, mutta nuollen kapeita leukojansa täydessä tajussaan. Vielä kerran oli Punaketulla saalis käpäliensä alla, mutta se ei tiennyt nytkään, mitä sillä tekisi. Äkillisen raivon puuskan valtaamana se hyökkäsi vesikon kimppuun, uuvuttamalla ajaaksensa sen kuoliaaksi.
Hyvän viiden minuutin ajan kesti tuota mieletöntä ajoa, ylös töyrästä, läpi pensaiden, yli kivien ja kantojen, syvien metsien halki — mutta ei milloinkaan enemmän kuin neljänkymmenen tai viidenkymmenen metrin päässä kuolleesta kaniinista. Vesikko pysyttelihe aina jonkin kymmenen tai viisitoista jalkaa raivokkaasta takaa-ajajastaan edellä ja oli aivan levollinen tulokseen nähden, kun tiesi, että hänellä oli puro turvallisena pakopaikkana hädän tullen. Jos se huomaisi joutuvansa saarroksiin, niin se pulskahtaisi avoveteen tai sukeltaisi jään jäännösten alle, minne Punaketun olisi aivan mahdotonta sitä seurata. Millainen loppu olisi ollut, sitä emme koskaan saa tietää, sillä kun kumpikaan ei näyttänyt väsymyksen tai myöntymisen merkkiäkään, tuli kummallinen keskeytys. Musta karhu tulla tassutteli reippaasti lähimmästä tiheiköstä ja lausumatta edes anteeksipyyntöä Punaketulle paremmin kuin vesikollekaan, tarttui kaniiniin, jonka repi kappaleiksi ja alkoi ahmia kaikesta päättäen hyvällä ruokahalulla.
Ajo loppui paikalla, vesikon ja Punaketun tuijottaessa kiukkuisesti jättiläistungettelijaan. Sitten Punakettu viisaasti päätellen, että taistelu oli lopussa, koska ei ollut mitään, mistä taistella, hölkytti hiljalleen pois alusmetsän halki toista saalista etsimään. Aika oli sille liian kallista hukattavaksi hyödyttömään riitaan.
Mutta sattui, että iso musta vesikko ajatteli toisella tapaa. Se oli tahtonut tuota kaniinia, jonka oli ansainnut viisaasti sen jälkiä seuraamalla ja sitkeästi sitä ajamalla. Se olisi sen saanut, ellei Punakettu julkeasti olisi asiaan sekaantunut. Nyt oli kaniini siltä ainaiseksi mennyt, kun karhun valtavat leuat tekivät siitä nopean lopun. Sen raivo Punakettua kohtaan leimahti uuteen liekkiin, eikä se enää ajatellut muuta kuin kostoa.
Varovasti seuraten jonkin matkan päässä se odotteli, kunnes Punakettu ilmeisesti olisi unohtanut hänet mielestään. Silloin se livahti vielä kerran ketun taakse ja uudisti vanhan hyökkäyksensä, juosten kuitenkin takaisin entistä nopeammin, koska kuorma ei enää kahlehtinut hänen vastustajaansa. Tällä kertaa Punakettu hämmentyi perinpohjin. Se pyörsi salamana ympäri ja loikkasi. Mutta, kuten se saattoi aavistaakin, se jälleen myöhästyi. Sen kostonhaluinen ja leppymätön pikku vihollinen kyyristeli siinä kuten ennenkin juuri ulottuman ulkopuolella, vahva häntä tempoen, silmät hurjasti liekehtien. Punakettu oli kiusaantunut. Se istahti kintuilleen ja katseli vesikkoa miettiväisenä. Sitä halutti pyydystää, mutta ei tapella. Ja tuo viimeinen puraisu koski kipeimmin.