Pian se päätti, mitä tekisi. Nöyrästi ja pelästynein ilmein se nousi ja tassutteli vielä kerran pois. Mutta tällä kertaa se ontui tuskallisesti, kuin olisi toinen takajalka ollut niin loukkaantunut, että oli melkein käyttökelvoton. Ja armoa pyytäen se yhä katseli taaksensa olkansa yli. Kostonhaluisen voitonriemun paisuttamana vesikko kävi varomattomaksi ja seurasi lähempää vastustajaansa, odottaen tilaisuutta uuteen hyökkäykseen.
Tämän jälkeen Punakettu lähti hiljalleen juoksemaan, ontuen tuntuvasti. Yhä lähemmäksi tuli vesikko tuntien, että kosto oli nyt lähellä. Kulkiessaan viimein läpi rosoisten ja sotkuisten pikku pensasten ja kuivien rikkaruohojen Punakettu kompasteli ja kaatui. Väläyksessä vesikko oli sen kimpussa ja tapaili ketun kurkkua.
Mutta tällä hetkellä Punaketun heikkous ja voimattomuus olivat tipotiessään, eivätkä vesikon hampaat milloinkaan päässeet sen kurkkuun. Ne iskivät kuitenkin tuimasti ja rankaisevasti lähelle ketun olkaniveltä. Mutta seuraavassa hetkessä Punaketun pitkät leuat sulkivat sisäänsä vastustajansa hennot kupeet — sulkivat ja ruhjoivat armottomasti. Sekunnin tai pari vesikko kiemurteli ja nyki käärmeen lailla, kunnes pitkät, valkoiset hampaat narskahtivat yhteen uhrin selkärangan läpi, jolloin se ojentautui nytkähdellen ja lyyhistyi kokoon kuin märkä räsy.
Punakettu ravisteli sitä rajusti hetken aikaa, kunnes oli varma siitä, että se todella oli kuollut. Sitten se heitti sen olkansa yli, kuten oli kaniinillekin tehnyt, ja lähti pesälleen. Sitkeä, jänteinen, kovakuituinen vesikonliha ei tietenkään ollut kaniininlihan veroista, mutta sitä oli aika paljon, eikä Punaketun puolisoa nyt haluttanut olla liian nirso.
11. luku
KUNINKAALLINEN ROSVO
Vuoren harjanteella sijaitseva uusi pesä, joka oli tuskin mukavampi kuin kallion halkeama, oli otettu käytäntöön vain tilapäisesti. Mutta lähellä oli syvä ja hyvin kuiva hietakuoppa, johon oli vaikea päästä. Sitä ympäröivät laajalti kallioröykkiöt, joihin haju ei pystynyt. Tällaista paikkaa ketut tarvitsivat turvakseen. Ja tänne, niin pian kuin pakkaset olivat tyystin lakanneet ja emo valmis ottamaan täyden osansa saaliinhaussa, nuo kaksi kaivoivat itselleen uuden pesän, joka ulottui kauas esiin työntyvän kallion alle.
Sangen tyytyväisinä ne siirsivät tänne kirkassilmäiset, villavat poikasensa. Niin turvaisa oli tuo pakopaikka, että ne olivat verrattain huolettomia oviaukon kätkemisestä ja korjaamasta pois sellaista, joka olisi todistanut niiden siellä oloa. Vähän ajan kuluttua oli maassa reiän ympärillä hujan hajan kaniininnahkoja, murmeleita, oravia, höyheniä ja piisamin häntiä, kun taas vanhan pesän ympärille ei ollut sallittu kertyä sellaisia jäännöksiä.
Tässä vaikeapääsyisessä pakopaikassa Punaketulla perheineen oli vain harvoja naapureita, jotka tunkeutuivat heidän yksinäisyyttään häiritsemään. Paljaan kallionharjanteen yli tuulet puhalsivat alinomaa, joskus yltyen vihuriksi; mutta ne eivät milloinkaan häirinneet hiljaisuutta tuossa syvässä, valkohiekkaisessa kuopassa, missä ketunpoikaset leikittelivät ja paistattivat päivää. Tuulipa miltä suunnalta hyvänsä, tulipa sadekuuro vinosti mistä tahansa, reikä oli täysin suojattu.
Sen alastoman kallion huipulla, joka pohjoisesta päin puoleksi työntyi pesän yli, Punakettu toisinaan makasi tarkastellen, silmät puoliummessa ja suu puolittain avoinna, vihreän, ruskean, purppurankarvaisen ja sinisen kirjavaa maailmaa, joka levisi hänen allaan ja ympärillään. Kaukana alhaalla, harjun molemmin puolin, se näki molempien laaksojen maanviljelijäin menevän pelloilleen ja kärsivällisten vetojuhtien loppumattoman, yksitoikkoisen raadannan. Ja täällä idässä päin se näki vanhan Ringwaakin jyrkät kukkulat ja rinteellä varisrikkaat havumetsät, ja Punakettu päätteli jonakin päivänä mennä sinne pyydystelemään vain levottoman uteliaisuutensa tyydytykseksi.