Mutta vaikka täällä ylhäällä oli naapureita harvassa, oli siellä muuan pari, jota Punakettu puolisoineen katseli sangen vastenmielisesti, jopa puolittain levottomastikin. Eräällä luoksepääsemättömällä pengermällä solassa, vähän matkaa alas toista harjanteen sivustaa Ringwaakiin päin, oli valkopäisen kotkan pesä. Se oli iso, siivoton, muodoton kasa, ikään kuin kuormallinen risuja, kuin pilvistä pudonnut tälle alastomalle kallionkielekkeelle, mutta todellisuudessa se oli niin punoutunut joka kohtaan kalliossa ja niin sidottu sen halkeamiin, ettei mikään myrsky voinut sen vahvoja perustuksia järkyttää.
Eräässä kolossa tämän kasan yläpäässä muutamilla kuivista ruohonkorsista, höyhenistä ja karvoista kokoonpannuilla kimpuilla ryömi kaksi puolialastonta, teräväkatseista poikasta, joiden kömpelöihin, sätkytteleviin ja punertaviin ruumiisiin alkoi muodostua täpliä lyhyistä, mustista untuvista. Yltympäri tämän suunnattoman suuren pesän ulkoreunoja ja kallioilla sen alapuolella oli kaniinien, karitsojen, vesikkojen ja murmelien luita, samoin kuin kynsiä, pieniä kavioita ja nokkia sekä höyheniä kammottava määrä, joka todisti sekä poikasten ruokahalua että laajasiipisten, teräväsilmäisten vanhempien metsästysurheutta.
Isommalla kotkaparista, naaraalla, oli ilma-alueensa Ringwaakin ja
toisella puolen Ringwaakia sijaitsevan yksinäisen järvireitin yllä.
Mutta koiras haki kaikki saaliinsa asutusseudun yläpuolelta ja
Ottanoonsis-laaksosta päin.
Joka aamu heti auringonnousun jälkeen sen suuret siivet lyödä lepattivat mahtavasti juuri vuorenharjanteen yläpuolella, aivan sen korkealla sijaitsevan onkalon kohdalla, missä Punaketulla oli pesänsä. Ja kun tuo pelätty hahmo, jäykkien siipien kahistessa tuhoa ennustavasti, kiiti ohi, peräytyivät pikku ketut pesäänsä, seuraten isän ja äidin tarkkaa opastusta.
Kun ilma oli kaunis ja kuiva, oli Punaketulla tapana mennä öiseltä pyydystelyltä palatessaan turvalliseen tähystyspaikkaansa kallion harjulle pesän yläpuolelle ja levätä siellä kuono etukäpälillä, katsellen miten avartuva aamunkoitto levisi yli näköpiirin. Joskus kettu toi saaliinsa — kun se oli jonkin arvoinen, kuten kärppä, murmeli, ankka tai kaniini — ylös tähän yksinäiseen paikkaan, syödäkseen sen jouten, ollenkaan näkemättä puolisonsa levottomuutta ja kuulematta poikasten vastustamatonta vikinää. Sillä oli tapana maata siinä päivänkoiton harmaiden hämykuvien salaperäisesti levitessä, kunnes kultaiset päivänsäteitten ensimmäiset pitkät sormet koskettivat sen kasvoja ja ohut, keltainen ja ruusunkarvainen valovuo huuhteli kallion kaljua huippua.
Punakettu katseli hyvin hartaasti emokotkaa, kun se laskeutui suljetuin siivin laakson usvaisten varjojen keskelle ja sitten kohosi hitaasti, etsien Ringwaakin rinteitä pitkin, ja lopuksi leijaili korkealla huipun yllä, hitaasti kiertävänä pallona, hento taivaan sini taustanaan. Se näki koiraan kohoavan ilmaan päättävästi, lentävän ensin läheiselle jyrkänteelle, liitelevän matalalla pesänsä yllä ja purjehtivan majesteettisesti alas laakson maatilojen yläpuolelle.
Myöhemmin se näki niiden palaavan pesällensä miltä ilmansuunnalta milloinkin, mukanaan joskus iso, ahkerilta kalasääskiltä siepattu järvitaimen, toisen kerran kovaonninen koirassorsa etelässä päin sijaitsevista kaislikoista, joskus taas pitkäkoipinen, säälittävä valkoinen karitsa rosoisilta ylämaan laitumilta. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja melkoista kunnioitusta tuntien se katseli, kuinka nuo isot linnut puoleksi ylös kohotetuin siivin vaappuivat pesän reunalla ja hirmuisen nokkansa ja kynsiensä avulla repivät uhrinsa verisiin kappaleihin. Se ihmetteli noiden kahden ruman poikasen tyydyttämätöntä ruokahalua ja onnitteli itseään sen johdosta, että hänen neljä leikkisää pentuansa olivat näppärämmät ja vähemmän ahnaat.
Kun Punakettu eräänä aamuna varhaisimman päivänkoiton hämärässä kiipesi piilopaikalleen, pullea murmeli leukojensa välissä, ei se sattumalta lainkaan rientänyt aterioimaan. Pudottaen pehmeän ruumiin maahan, kunnes siitä enemmän välittäisi, se paneutui pitkäkseen lepäämään ja tarkastelemaan heräävää maailmaa. Sen siinä maatessa aurinko nousi. Naaraskotka liiteli Ringwaakiin päin. Koiras lensi ylös, yhä ylemmäs, korkealle vuorenharjanteen ylle, eikä Punakettu kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan oli kokonaan syventynyt katselemaan erään piikkisian kujeita, kun se kaukana alhaalla keikkui puun latvassa.
Yhtäkkiä se kuuli isojen siipien terävän, viuhuvan suhinan ilmassa aivan päänsä päällä ja katsahti hämmästyneenä ylöspäin. Seuraavassa tuokiossa se tunsi tuulenpuuskan töytäyksen, suunnattomat siivet melkein löivät sitä kuonoon, ja tavoittelevat kynnet sieppasivat noin kolmen jalan päässä loikovan kuolleen murmelin sekä kantoivat sen yläilmoihin. Raivokkaasti muristen kettu hypähti ylös, mutta kotka, jonka kynsissä saalis riippui, oli jo kaukana ulottuvilta, laskeutuen ylväänä vinosti alas pesäänsä kohti.
Tämän ryöstön julkeus ja uhkarohkeus herätti Punaketun sydämessä rajun kostonhalun. Se hiipi varkain alas rotkolle, missä kotkanpesä oli, ja kuljeskeli hiljaa ympäri tuntikausia, etsien paikkaa, mistä voisi kavuta kallionkielekkeelle. Mutta se oli aivan saavuttamattomissa, ja tämän tietäen kotkat katselivat tuota hiiviskelyä pilkallisen rauhallisina.