Sitten Punakettu kiipesi läheiselle jyrkälle kalliolle ja kurkisteli alas suoraan pesään. Mutta huomatessaan yhä olevansa yhtä kaukana kuin ennenkin ja kotkien yhä olevan kaikessa rauhassa, se luopui pikaisen koston tuumista ja väijyi salon suomia tilaisuuksia. Rohkeasti se kuitenkin julisti sodan, sillä milloin tahansa kotka kulki matalalla, liidellen kallioisen tähystyspaikan yli, se nousi halveksivasti murisemaan. Silloin iso lintu madalsi lentoansa ikään kuin ottaen tämän taisteluvaatimuksen vastaan. Mutta älykkäästi kunnioittaen noita pitkiä leukoja ja valkoisia torahampaita, joita kettu niin auliisti näytteli, ei se välittänyt tulla niiden ulottuville.
Muutamaa päivää myöhemmin Punaketun ollessa saaliinhaussa alhaalla laaksossa ketunpoikaset leikittelivät paraikaa luolan suulla, kun ne äkkiä näkivät hennon emonsa kallioiden keskellä. Pentumaisen leikkisästi kirmaten tervetuliaisiksi ne ryntäsivät sitä vastaan, tuntien olevansa turvassa sen läheisyydessä. Kun ne olivat pesän edessä olevan aukeaman puolivälissä, lehahti äkkiä varjo niiden yläpuolelle. Ne hajaantuivat väläyksen tavoin — kaikki paitsi yhtä, joka kyyristyi maata vasten ja tuijotti epävarman näköisenä. Kuului pelottava, viheltävä ääni ilmasta, isojen lepattavien siipien ja pitkälle ulottuvien kynsien iskennän kohaus sekä tukahdutettu kauhun kiljaisu. Ja ennen kuin kettuemo loikaten ennätti paikalle, oli punainen poikanen siepattu ylös ja kannettu pois kotkanpoikien nokkien raadeltavaksi.
Saadessaan tiedon tästä Punakettu tunsi sellaista raivoa, jota sen tuumiskeleva sielu ei ennen milloinkaan ollut tuntenut. Se teki toisen turhan käynnin kotkan kallion juurelle, ja jälkeenpäin se päiväkaudet hukkasi paljon pyydystelemisaikaansa, koettaessaan keksiä joitakin keinoja vihollisensa tavoittamiseksi. Itsepintaisesti se seurasi kotkan lentoa ja saaliinpyyntiä, koettaen olla paikalla, kun rosvo tappoi saaliinsa. Mutta tuon ison linnun piiri oli niin laaja, että tämä yritys oli turha. Kun Punakettu väijyi jollakin seudulla, niin kotka säännöllisesti tappoi saaliinsa jossakin muualla. Omaten paljon suuremman näkövoiman kuin Punakettu kuninkaallisen rosvon oli helppo välttää vihollisensa polkuja, joten Punakettu oli valvonnan alaisena silloin, kun sitä vähimmin epäili.
Eräänä päivänä, jolloin Punakettu ei ajatellutkaan kotkia tai kostoa, tuli tilaisuus. Ilta läheni ja kettu oli ollut runsaan puolituntisen poissa näkyvistä, vahtien, uskaltaisiko vanha, varovainen murmeli lähteä kolostansa. Maatessaan siinä kärsivällisenä ja liikahtamatta se huomasi suuren, mustan käärmeen luikertelevan hitaasti metsäaukion poikki. Se epäröi tuumien hyökätäkö käärmeen kimppuun vai yhäkö odottaa murmelia. Juuri silloin kuului ilmasta viheltävä ääni, jonka kettu hyvin tunsi. Käärmekin kuuli sen ja syöksyi lähintä puuta kohti, joka sattui olemaan alaston nuori koivunvesa. Mutta tuskin se oli ennättänyt puun juurelle, kun jo höyhenpeittoinen ukonvaaja iski pilvistä siihen, tarttuen siihen lujasti kynsineen noin jalan päähän pään taakse.
Kotka oli suorittanut ryöstönsä helposti ja tehokkaasti, mutta kun se yritti nousta saaliineen, niin sen leveät siivet löivät ilmaa turhaan. Hyökkäyksen hetkellä käärme oli kietonut häntänsä pariin kertaan koivun ympärille, ja tuota epätoivoista otetta kotka ei kyennyt irroittamaan. Vimmatusti se nokki kiemuroita ja sitten matelijan päätä, valmistuen ottamaan saaliinsa palasissa, jos niin tarvittiin.
Punaketun kauan odotettu ja suunniteltu hetki oli tullut. Se hyökkäsi piilostaan oikopäätä matalana ja nopeana kuin nuoli. Sen leuat tarttuivat kotkaan, antaen viiltävän iskun jalan yläosaan. Tapansa mukaan se puri ja päästi irti. Ja tuo iso lintu, päästäen hämmästyksen ja tuskan kirkunan kiepsahti ympäri ja iski kettua vimmatusti nokallaan ja siivillään. Kettu sai noilta siiviltä töytäyksen, joka kaatoi sen kumoon. Ja haluten väistää taistelua kotka irroitti kyntensä käärmeestä ja yritti lentoon. Mutta hetkessä oli Punakettu taas sen kimpussa tavoitellen kotkan kaulaa salamannopeasti ja julmana, mikä hämmensi linnun puolustuskykyä. Näin käsikähmässä linnun siivet olivat voimattomat, mutta sen raateleva nokka ja teräsmäiset kynnet iskivät Punaketun kauniiseen punertavaan turkkiin, joka samassa värjäytyi verenpunaiseksi.
Ilmojen kuningas olisi ollut etevämpi tavallista kettua, mutta Punaketun väkevyys ja viisaus sai taisteluonnen tuntuvasti kallistumaan puolelleen. Muutamassa sekunnissa se olisi voittanut ja tehnyt avuttomaksi kotkan ja vielä yltänyt sen kurkkuun, huolimatta kotkan nokasta ja kynsistä. Mutta tällä ratkaisevalla hetkellä lintu sai odottamattoman ja ansaitsemattoman liittolaisen. Vaikeasti haavoittunut käärme, jonka kimppuun se oli hyökännyt, ponnistelihe pääsemään pois johonkin piiloon. Punakettu sattui polkemaan sitä taistelussa jalallaan, ja paikalla, vaikka sokeasti se kietaisi nytkivän kiemuran ketun takajalkojen ympärille. Kettu kääntyi kiukkuisesti ja puraisi tuota kiristävää kiemuraa.
Sillä välin kun kettu repi sitä, koettaen vapautua, tointui kotka, kohottausi vaivaloisesti ja onnistui räpyttelemään ylös ilmaan. Ryvettyneenä, verisenä ja ylen nöyryytettynä se lentää lepatteli yli metsän kotia kohti.
Voittonsa epätäydellisyydestä huolimatta Punakettu jokseenkin tyytyväisenä ryhtyi virkistämään itseänsä makealla käärmeaterialla. Se tunsi olevansa varma siitä, että iso kotka vastaisuudessa pysyttäytyisi etäällä sekä hänestä itsestään että hänen perheestänsä.
12. luku