SIIVELLISTEN HYÖKKÄYS
Tämän nöyryyttävän kurituksen jälkeen iso kotka ei enää lentänyt Punaketun tähystyspaikan ylitse, vaan purjehti kuiluansa alas puoli peninkulmaa, ennen kuin nousi lentääkseen vuorenharjanteen poikki. Nuoret ketut, turvassa siltä ainoalta vaaralta, mikä niitä milloinkaan oli vakavasti uhannut, leikkivät nyt täysin vapaina korkean, eristetyn asuntonsa ympärillä ja kasvoivat silminnähtävästi päivä päivältä sitä mukaa kuin kuuma Ringwaakin kevät muuttui kesäksi. Kesäkuun tullessa ja tähystyspaikan alapuolella leviävän maailman muututtua kirkkaaksi vihreysmereksi, jonka vihreä väri häipyi varjoisaksi purppuranpunaksi taivaanrannalla, pennut melkein jo kykenivät pitämään huolta itsestänsä ja edistyivät nopeasti pyydystämistaidossaan emonsa huolellisen johdon alaisina.
Ne olivat vilkkaita nenäkkäitä poikasia, levottomia, uteliaita ja taipuvaisia ottamaan häikäilemättä vapauksia tasapuolista pikku emoansa vastaan. Vain yhtä olentoa ne pelkäsivät, ja se oli Punakettu, joka tuskin näytti huomaavankaan niiden olemassaoloa, mikäli mikään vaara ei niitä uhannut.
Mutta eräänä päivänä kesäkuun puolivälissä tuli vaara, jota vastaan koko Punaketun voima ja viisaus oli tehoton. Oli kello yhdentoista aika eräänä helteisenä, herttaisena päivänä; ainoana tuulenvirinä oli nyt väreilevä, hyväntuoksuinen ilma, joka hyväili vuorenharjanteen alastonta huippua. Oli kuin pellot, metsät ja puutarhat, jotka uinuivat heleässä päivänpaisteessa, olisivat kiitollisina hengittäneet taivaalle kaikki palsamimännyn, tattarin ja apilan tuoksut. Luolan suulla varjossa venyivät emo ja pennut velttoina ja turvattuina yksinäisyydessään. Sillä aikaa Punakettu makasi pari askelta tähystyspaikkansa huippua alempana pienessä varjopaikassa, kooten itsellensä kaiken tällä puolen Ringwaakia olevan viileyden.
Tähän aikaan vallitsi alhaalla laaksossa Jabe Smithin puutarhassa kiihkeä odotus mehiläisten keskuudessa. Jabe omisti kolme mehiläiskekoa — vanhanaikaisia koppeja, yksi valkoinen, toinen vaaleansininen ja kolmas keltainen; ne olivat näin maalatut, jotta auttaisivat mehiläisiä tuntemaan omat asuntonsa. Sinisen ja valkoisen mehiläiskeon kynnyksillä riippui muutamia hentoja mehiläisköynnöksiä kuumuuden ulosajamina, kun taas oviaukossa seisoi kaksinkertainen jono työmiehiä, pää alhaalla ja nopeasti surisevin siivin, tuulettaen vaha-aarteita ja kallisarvoisia sikiökennoja sisällä. Kummastakin oviaukosta lähti vinoon ylöspäin kaksoisvirta, kun hunajan ja siitepölyn uutterat kerääjät menivät ja tulivat, puuhaten tuoksuvassa työssään.
Mutta keltaisen mehiläiskeon oviaukosta ei virrannutkaan ulos uutteria työntekijöitä. Sen sijaan melkein koko siirtokunta, niitä uskollisia jäseniä lukuunottamatta, jotka puuhasivat toukkien syöttämisessä tai kennojen tuulettamisessa ja puhdistamisessa, oli keräytynyt välkkyviksi, tummiksi rypäleiksi pesänedustalle. Etuseinä oli niiden peitossa tuumaa paksulti tai enemmänkin, kolmeneljättäosaa ylöspäin, ja sisäänkäytävän edustalla riippui reunakkeelta suunnaton, ylösalaisin käännetty mehiläiskartio lujasti yhteen tarrautuneena.
Pesä alkoi parveilla. Se oli menestynyt, lisääntynyt ja tullut liian suureksi. Siellä oli lisäksi laumoittain nuoria työmehiläisiä, jotka juuri olivat valmiita sukeltautumaan täysikasvuisina kennoistaan ja ottamaan harteilleen pesän työn ja velvollisuudet. Nyt oli muuton aika. Voimakkaan siirtokunnan määränä oli mennä pois, antaa tilaa juuri ilmaantuville tulokkaille ja viedä makeuden, järjestyksen ja uutteruuden perimätiedot uusiin seutuihin. Sillä välin vain välttämättömin pesätyö saattoi jatkua, sillä jokainen oli odotuksen valtaama. Jabe Smith, joka vahti puutarha-aidan toisella puolen, odotti jännittyneenä. Kelpo parvea hän odotti tuosta väkirikkaasta yhteiskunnasta, ja hänellä oli sievä uusi pesä, vaaleanpunainen ulkoa ja sisältä, vasta pesty hunajavedellä, tarjottavana siirtolaisten uudeksi kodiksi.
Pian kuului kovempaa surinaa keltaisen pesän sisältä ja sähköinen väristys kävi läpi ulkopuolella odottavien rypäleitten. Kennojen keskeltä voi kuulla tavan takaa heikkoa, äkäistä vikinää, kun mehiläiskuningatar koetti pistää kuoliaiksi nuoret, vahakennoihinsa vielä vangitut kilpailijansa ja häntä siitä estivät kunnioittavasti, mutta päättävästi hänen palvelijansa. Onnistumatta näissä ystävällisissä aikeissaan pitkä, hento ja tumma kuningatar vihdoin syöksyi kiihkeästi ovelle, ryntäsi ulos rypäleitten läpi ja kiiti ilmaan. Hetkessä, kuten savu suuren tuulen edellä, mustat rypäleet haihtuivat, ja ilma papumaan ja viinimarjapensaitten yläpuolella oli äkkiä sakeana kieppuvia, rajusti pöriseviä mehiläisiä, muuttava kuningatar niiden keskellä.
Ohentuen melkein pilven tavoin läpikuultavaksi, mutta omituisen kiinnevoiman koossa pysyttämänä kuin sumu, joka nopeasti tiivistyy kiinteäksi joukkioksi, parvi pyöri oman salaperäisen keskuksensa ympäri, kulki hitaasti puutarhan poikki, yli sinikukkaisen pellavapellon ja pysähtyi, laskeutuen verhona laajaoksaisen omenapuun ylle. Jabe Smith, joka oli seurannut tarpeellisen välimatkan päässä, oli tästä mielissään, koska ulottuvissa oleva, matalakasvuinen puu, jollainen omenapuu on, teki parven kokoamisen pesään helpoksi.
Parvi laskeutui omenapuuhun. Lähelle erään pääoksan tyveä alkoi muodostua tumma rypäle. Nopeasti se kasvoi, ympäröivän pilven yhtä nopeasti pienentyessä. Pian se oli vesisangon suuruinen. Suriseva, pyörivä sumu oli tiivistynyt ja riippui uutena maailmana omenanvihreässä siimeksessä.