Samalla hetkellä, jolloin parvi oli täydelleen laskeutunut, Jabe Smith tuli kiirehtien pellon poikki, mukanaan uusi pesä, lyhyet tikapuut ja vähän nuoraa.
143
Asetettuaan tikapuut huolellisesti runkoa vasten hän kiipesi puuhun pesä mukanaan, laski sen aivan mehiläisrypäleen päälle ja sitoi sen lujasti nuoralla tuohon asentoon. Kaikki hänen liikkeensä olivat vakaat, hitaat, sulavat ja varmat — sellaisia liikkeitä mehiläiset näyttivät ymmärtävän ja niihin luottavan. Kiinnitettyään pesän mieltänsä myöten, niin ettei parvi voinut olla huomaamatta, miten mukava ja viehättävä koti se olisi, hän laskeutui maahan. Muutamia mehiläisiä oli surissut hänen päänsä ympärillä tutkistellen. Muutamat olivat laskeutuneet hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen. Mutta yksikään ei ollut ruvennut pistämään. Laiha takalistoerämies oli mehiläisten suosikki.
Ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä Jabe Smithin tarkat odotukset olisivat toteutuneet. Mehiläiset olisivat pian siirtyneet omenapuun oksalta tuohon viileään, makeaan, tummaan onteloon ja ottaneet sen haltuunsa. Sitten Jabe oli peittänyt pesän lakanalla, jotta se olisi edelleen ollut eristettynä, ja jättänyt parven yksikseen iltaan asti. Pimeän tultua hän olisi irroittanut köyden, ottanut hiljaa pesän alas, sovittanut siihen lattian — sileän, neliskulmaisen laudan, hakaset sivuilla — ja kantanut parven odottavalle telineelle toisten pesien viereen, missä mehiläiset olisivat ryhtyneet toimeensa: hunajaa valmistamaan ja lisäämään väkilukuansa.
Mutta tämä parvi sattui olemaan sellainen, jolla oli ennakolta valmistettu suunnitelma; sen toteuttamisessa se ei antanut itseään estää. Aina silloin tällöin mehiläisten hoitaja tapaa sellaisen parven - itsepäisiä tutkimusmatkailijoita ja uranuurtajia, jotka ovat päättäneet heittää yltään ihmisen vanhan vallan. Vain harvat mehiläiset ryömivät tyhjään pesään maistelemaan niitä herkkuja, joilla se oli tehty makeaksi.
Sitten aivan äkkiä parvi nousi. Rypäle hajosi — ja parvi kieppui taas ilmassa. Katkerasti pettyneenä, mutta tuntien olevansa avuton niitä estämään, Jabe nojasi riukuaitaan ja katseli kuinka kieppuva pilvi ajautui pois, ylemmäs ja yhä ylemmäs, metsiä ja rosoista rinnettä kohti. Kauan ennen kuin se oli mäenrinteen puolivälissäkään, hän oli kadottanut sen näkyvistään, ja näin ollen oli palattava pahoilla mielin maata kuokkimaan. Hän tiesi varsin hyvin, että oli turha ajaa takaa tuota korkealla lentävää parvea, joka ilmeisesti oli lähettänyt vakoojat muutamaa päivää ennemmin ja valinnut itselleen uuden asuinpaikan salojen katveessa.
Kun päivä oli niin tyyni ja kirkas ilman myrskyn uhkaakaan, saattoivat muuttavat mehiläiset suunnitella pitkääkin matkaa.
Vähän ajan perästä Punakettu edullisesta paikastaan näki tuon kummallisen pilven liikkuvan hitaasti rinnettä ylös puunlatvojen yläpuolella. Se tiesi sen mehiläisparveksi, sillä useammin kuin kerran se oli varmasta piilopaikastaan vahtinut sellaista parvea mielenkiintoisen uteliaana. Mutta se ei lainkaan pelännyt katsellessaan ylhäältä tuota kummallista lentoa. Se ei ollut koskaan nähnyt mehiläisiä näillä vuorenharjanteen korkeilla tienoilla ja oli mielestään varma siitä, että parvi aikoi asettua johonkin onteloon puuhun tai halkeamaan hänen alapuolellansa.
Mutta jos se olisi tietänyt, että muutamien viime päivien kuluessa oli vuorenharjanteen huipulla käynyt joitakin harhailevia mehiläisiä, jotka tutkivat kuivia syvennyksiä, olisi se silmäillyt läheneviä lentäjiä jonkin verran levottomalla mielellä. Ja jos se olisi tietänyt, että nämä pikkaraiset, yksinäiset ja mitättömät vakoilijat olivat käyneet hänen omalla pesällänsäkin ja havainneet sen erinomaiseksi turvapaikaksi sekä märkyyttä ja pakkasta että vihollisia vastaan, olisi sen maltillinen luottavaisuus hävinnyt. Yhä lähemmäs tuli kieppuva pilvi, suuremmaksi ja mustemmaksi se muuttui, kunnes surina jo kuului Punaketun korviin.
Ennen kuin se tajusi, kuinka nopea niiden lento oli, surisivat etujoukon kahakoitsijat jo sen korvien juuressa. Se päätteli mielessään niiden aikovan vuorenharjanteen yli. Sekunnin tai kaksi se kyyristelihe litteänä. Sitten kettu tunsi kuuman piston korvassaan. Liian viisaana kostaakseen se ravisti päätänsä, livahti hermostuneena alas kalliolta ja syöksyi pesään. Pieni onkalo sisäänkäytävän edessä surisi jo parven ulkoreunoilla olevia mehiläisiä, joten kettuemo ja poikaset heti käsittivät vaaran olevan lähellä, niin että oli aika juosta pesään. Mutta emoaan seuratessaan poikaset tottelivat luontaista haluaan ja sieppasivat suuhunsa noita julkeita kärpäsiä, jotka hörisivät niiden korvissa. Paikalla ne saivat tietysti piston ja syöksyivät sisään kiljuen kuorossa, soma häntä hämmästyksestä alas painettuna.