Päästyään vaivaloisesti sisälle koko perhe kyyristyi Punaketun taakse pelokkaana, odottaen mitä tapahtuisi. Kauan ei niiden tarvinnutkaan olla epätietoisina. Punakettu näki sisäänkäytävän pimenevän mehiläisten kerääntyessä siihen sankoin parvin. Se tunsi ensimmäisten tunkeilijani ryömivän turkissaan. Se sai pari kolme pistoa. Pennut alkoivat taas vinkua. Terävästi haukahtaen, mikä oli merkki puolisolle seurata poikasten kanssa, Punakettu ryntäsi ulos päivänvaloon, punainen turkki kirjaimellisesti mustana hyökkääjistä. Se oli kuitenkin liian viisas ryhtyäkseen vastarintaan. Ja kun mehiläiset olivat enimmäkseen täynnä hunajaa eivätkä olleet erikoisen sotaisalla päällä, sai kettu vain kaksi tai kolme pistoa lisää.
Pennut juoksivat ketun kintereillä, ja se piti huolta siitä, ettei juossut liian kovaa eikä jättänyt niitä jälkeen. Kulkueen perässä tuli hento emo, niin täynnä ryömiviä mustia hyökkääjiä, että sitä tuskin ketuksi tunsikaan. Nopeaoppisena se jäljitteli puolisonsa itsehillintää eikä tapellut. Ja siksipä vain harvat mehiläisistä hyökkäsivät sen kimppuun. Muutamia pistoja se kyllä sai, mutta useimmat sen päällä ryömivistä mehiläisistä olivat aivan hyvänahkaisia ja pitivät sitä vain jonakin mukavana paikkana, jolle sopi laskeutua. Mutta poikaset eivät voineet yhtä hyvin. Luontaisille taipumuksilleen uskollisina ne näykkivät ja purivat hyökkääjiään juostessaan, kiljahdellen tuskasta ja hämmästyksestä, mutta pelottomina tällä onnettoman paonkin hetkellä.
Muutaman askeleen päässä luolan suulta suurin osa mehiläisiä, jotka mustasivat Punaketun ja sen puolison turkin, kohosi ilmaan ja lensi suristen pois, yhtyäkseen kuningattareensa pesässä. Mutta tuhmanrohkeiden poikasten kimpussa olevat tarrautuivat taistelemaan perinpohjin ärsytettyinä. Punakettu käsitti tilanteen ja poikasten onneksi tiesi tarkoin, mitä piti tehdä. Kiitäen kallioiden keskelle se vei onnettoman kulkueen lähimpään katajapensaikkoon ja viskautui oikopäätä sen sekaan. Perheen sukeltaessa esiin tiheikön toiselle puolelle kaikkien turkki oli saanut entisen värinsä takaisin, sillä vähän todella oli niitä mehiläisiä, jotka onnistuivat vastustamaan katajan lujia ja tylyjä piikkejä. Monet niistä kuolivat ja vielä useammat vioittuivat, samalla kun muutaman minuutin ajan pensaikko surisi niitä, jotka olivat välttäneet vahingon tuossa kursailemattomassa harjauksessa.
Katajapensaikosta Punakettu kulki alas tiheän mustikkavarvikon halki ja sieltä kaikenlaisten takkuisten pensasten läpi, joita se vain näki, kunnes ei ollut yhtään mehiläistä jäljellä yhdenkään perheen jäsenen turkissa. Kaiken aikaa se suuntasi kulkunsa pienelle, mäenrinteellä olevalle niitylle puron luo, missä se oli tottunut pyytämään hiiriä. Puron äyrästä pitkin, ruohon ja veden välillä oli paikka, missä oli kosteata ja paljasta maata. Täällä se opetti onnettomia poikasia nuuskimaan, piehtaroimaan ja kieriskelemään, kunnes ne yltyleensä olivat tuon vilvoittavan ja parantavan mudan peitossa, joka oli syöpynyt syvälle aina niiden karvojen juuriin saakka. Lieventäen tuimaa tuskaa ja imien karvaan myrkyn jokaisesta pikku haavasta kostea muta teki tehtävänsä, ja jonkin ajan perästä potilaat voivat jo paremmin.
Sitten ne kuluttivat tuntikausia kieriskellen suloisessa ruohikossa, puhdistaen ja kuivaten turkkiansa. Ja kun tämä oli suoritettu, oli siinä niitty kaikkine hiirineen, tarjoten hyvän aterian. Juuri niityn yläpuolelta, missä maa viersi ylöspäin, käyden kuivaksi ja hiekkaiseksi, ne löysivät vanhan murmelinpesän. Ja tänne ne asettuivat tilapäisesti asumaan, kunnes löytyisi tyydyttävämpi olinsija.
13. luku
KELTAINEN JANO
Vanha murmelinpesä — sen omistajan oli Punakettu itse tappanut aikaisemmin kesällä — kelpasi laajennettuna sangen hyvin kettuperheelle loppukesäksi. Punakettu itse ei oleskellut siinä, syyttäen pentujen levottomuutta ja pitäen parempana tuoksuvaa ulkoilmaa jonkin lähellä olevan tuuhean kuusen tai männyn alla. Pennut, joiden koko suureni ja mieli kävi riippumattomaksi, muuttuivat tähän aikaan vaivaloisiksi emollensa, jolla oli täysi työ suojella niitä vaaroihin joutumasta. Isän maine oli varjellut niitä monista vaaroista, jotka nuoria kettuja uhkaavat. Ja lukuun ottamatta tuota yhtä pientä uhria, jonka kotka oli kaapannut, ei pentujen lukumäärä ollut vähentynyt.
Puuttumatta milloinkaan asioihin, koskaan opettamatta, koskaan rankaisematta, toisinaan niiden olemassaoloa huomaamattakaan, Punakettu seisoi pienen perheensä takana ja vartioitsi, ettei sille tapahtunut mitään pahaa. Miksi se näin toimi — sen kysymyksen ratkaisu olisi tuottanut sille päänvaivaa, jos se jotenkin olisi sen päähän pälkähtänyt. Se olisi todennäköisesti päätellyt, että tämä tapahtui yksinomaan hennon punaisen puolison takia, vaikka tämän syyn takana epäilemättä vaikutti isyyden syvempi vaisto.
Pikku ketut olivat nyt kärkkäitä hiipimään varkain ulos hämärissä tai kuutamossa, tutkistellen itse jälkien salaisuuksia. Ja joskus, vaikka ei aina, Punakettu nuorten seikkailijoiden tietämättä asetti myös oman pyydystelynsä aivan heidän läheisyyteensä. Useammin kuin kerran todisti lopputulos Punaketun viisautta. Eräänä päivänä, kun se rikkaruohistossa väijyi kaniinia, jota se jostakin syystä odotteli edessään olevalle kulkutielle, se näki ison pesukarhun juoksevan ohi varpaisillaan, ja sen suuret, tummat, uteliaat silmät kurkistivat jokaiseen varjoisaan paikkaan. Ne äkkäsivät paikalla Punaketun, vaikka tämä luuli olevansa piilossa. Ja Punakettu tiesi tulleensa huomatuksi nähdessään pesukarhun ilmeen muuttuvan; noiden kummallisten, levottomien silmäterien äkkiä supistuessa. Pesukarhu juoksi kuitenkin eteenpäin niin kuin ei mitään olisi huomannut, eikä Punakettu liikahtanutkaan. Kumpikin tunsi toisensa sangen hyvin ja kumpikin kunnioitti mitä syvimmin toisen urheutta taistelussa. Kummallakaan puolella ei ollut halua sekaantua toisten asioihin. Jos niiden olisi pitänyt tapella, olisi Punakettu epäilemättä suoriutunut voittajana, mutta ei ilman tuntuvia arpia. Sillä koko sen nopea äly olisi tarvittu voiman ja rohkeuden lisäksi takaamaan sille voiton niin pelottavasta vastustajasta kuin iso pesukarhu on.