Kymmenkunta askelta emonsa jäljessä juoksi kolme pikku pesukarhua, jotka nähtävästi kiirehtivät tavoittamaan sitä. Ne eivät nähneet Punakettua, ja Punakettu puolestaan silmäili niitä aivan sivumennen. Se ei suonut itsellensä ajatustakaan siitä, kuinka maittava herkkupala yksi noista lihavista pikku poikasista olisi. Toisesta silmäkulmastaan se kuitenkin heitti terävän katseen kulkutielle huomatessaan, että pesukarhuemo oli kääntynyt ja katseli taaksensa, varmistuakseen siitä, että iso kettu kunnioittaisi sitä äänetöntä aselepoa, joka heidän välillään vallitsi.
Niin pian kuin nuorten pesukarhujen parvi oli mennyt ja kadonnut emoineen alas kulkutietä, tulla tallusteli taas uusi kirkassilmäinen, juovikasnaamainen, kiverähäntäinen pienokainen. Se ei pitänyt mitään kiirettä eikä näyttänyt välittävän rahtuakaan siitä, kuinka kauaksi muu perhe pääsisi edelle. Se maleksi eteenpäin nuuskien siellä täällä eikä nähtävästi lainkaan ajatellut erämaan monia vaaroja. Se saattoi olla vain tuhmanrohkeata mielettömyyttä poikasen puolelta tai myöskin vahvaa luottamusta emon kykyyn suojella pitkänkin matkan päästä. Mutta siltä näytti tosiaankin puuttuvan sitä terveellistä varovaisuutta, joka niin suuresti auttaa metsän nuorta asukasta pääsemään täysikasvuiseksi. Punakettu rypisti mustaa kuonoansa sellaista uhkarohkeutta nähdessään, mutta ei ajatellutkaan ahdistaa varomatonta taivaltajaa.
Mutta tuskin oli pieni pesukarhu päässyt ohi, kun Punakettu huomasi yhden omasta, masentumattomasta poikueestaan hiipivän nopeasti sen jäljissä. Se oli suurin pennuista, erikoisen luja ja kaunisrakenteinen poikanen, joka jonakin päivänä kai kilpailisi isänsä kanssa koossa ja voimassa. Mutta sillä ei ollut lainkaan isänsä viisautta, muutenhan se ei olisi seurannut kokonaisen pesukarhuperheen jälkiä. Punakettu oli raivoissaan nähdessään tällaista sokeata, päätöntä uhkarohkeutta. Se tiesi seuraavassa hetkessä saavansa käydä veristä ja tuiki hyödytöntä taistelua ison pesukarhun kanssa — ehkäpä sen puolisonkin kanssa. Tätä se ei voinut sallia.
Syöksyen piilopaikastaan se seisahtui poikittain tielle ja loi moittivan katseen mielettömään pentuun. Katse ja asento, johon liittyi hiljainen murina, ilmaisi kyllin selvästi poikaselle kaikki, mitä sen tarvitsikin tietää. Nyrpeissään ja empivänä poikanen peräytyi, pyörsi ympäri ja juosta hölkytti vastahakoisesti kotiinpäin, luultavasti vakuutellen itselleen, että isällä oli jokin salainen syy sekaantumiseensa. Kun se oli kadonnut näkyvistä, käänsi Punakettu päänsä ja huomasi ison pesukarhun juuri häviävän toiseen suuntaan. Se oli tullut takaisin etsimään vitkastelevaa jälkeläistänsä.
Joitakin päiviä myöhemmin toinen noista kärkkäistä pennuista, joka lähti ulos auringonlaskun aikaan yksin kulkeaksensa jäljillä, sekaantui uhkayritykseen, joka oli sille ylivoimainen. Kallion alta, pienen, ruohoisen, jyrkkärinteisen metsäaukion reunalta, minne punakeltainen valo vuoti runsaana harvojen puunlatvojen lomitse, ketunpoikanen oli löytänyt murmelin kolon. Hyvin ylpeänä ja kunnianhimoisena se kyyristelihe sen vierellä kuin kissa ja odotteli, että pesän asukas tulisi ulos.
Muutaman minuutin päästä tulikin juro murmeli, jolla oli kiihkeä ruokahalu ja joka lähti ulos haeskelemaan veretöntä yrtti- ja juuri-illallistaan. Samalla hetkellä, jolloin murmeli tuli esille, tuo tuhmanrohkea nuori kettu hyökkäsi sen kimppuun, toivoen saavansa helposti ja nopeasti voiton. Mutta murmeli ei joutunut hituistakaan ymmälle. Sen vanttera, ruskea ruumis, aika lihava ja velton näköinen, olikin itse asiassa kasa voimakkaita lihaksia. Sen pitkät, jyrsivät hampaat, teräväreunaiset kuin meisseli, olivat hyvin mahtavia aseita. Ja sen lujassa pikku sydämessä ei ollut pisaraakaan arkaa verta. Päästäen vihaisen, viheltävän vikinän se kääntyi tuimasti hyökkääjäänsä päin ja tarttui rankaisevin ottein sen kaulaan.
Nuori kettu hämmästyi ja päästi otteensa irti, kiljahtaen kerran oudon tuskan vallassa. Mutta se oli urhea ja tarttui uudestaan ja paljon tehokkaammin kiinni. Se puri puremistaan, vaikeasti haavoittaen vastustajaansa, samalla kun tämä tyytyväisenä saamaansa otteeseen verikoiran lailla yhä raateli. Jonkin aikaa nuo kaksi suomivat toisiaan ruusuhohteisessa ruohossa pesän edessä — kokemattoman pennun epätoivoisesti ponnistellessa ja nopeasti uuvuttaessa itsensä loppuun, kun taas vanha viisas murmeli taisteli rauhallisesti, hengästymättä. Minuutti tai pari vielä, ja pikku kettu olisi ollut murmelin armoilla hämmentyneenä ja uupuneena. Mutta juuri tällä ratkaisevalla taistelun hetkellä, kun voitto jo oli murmelin ulottuvilla, se hellittikin otteensa, tempautui vapaaksi ja kiiti ruskeana viiruna koloonsa.
Vanhan tappelijan kylmät ja valppaat silmät olivat huomanneet Punaketun hiipivän nopeasti ja salaa ylös metsäaukion ruohoista reunaa pitkin jälkeläisensä avuksi. Sangen hyvin Punakettu tunsi murmelin urhoollisuuden eikä ollut tyytymätön siihen tappeluun, johon poikanen oli ryhtynyt. Hyväksyvästi se nuoli haavaa ja istahti sitten maahan reiän viereen vahtiakseen, kunnes murmeli jälleen tulisi ulos. Punakettua halutti kyllä kostaa poikasensa saaman tappion puolesta ja samalla saada päivällinen lihavasta murmelista.
Mutta se odotti turhaan. Tämä murmeli oli kokenut ja taitava. Noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä tiheän rikkaruohomättään takana, joka kasvoi erästä kantoa vasten, sillä oli toinen sisäänkäytävä asuntoonsa. Täällä, kuono vain ulos pistettynä, se itse vahti Punakettua liikkumatta ja kärsivällisenä. Hyvän puolituntisen Punakettu vartioi edellistä reikää, murmelin kurkistellessa ulos toisesta. Ja värikäs auringonlasku häipyi kasteisen metsänhämyn harmauteen. Kyllästyneenä toimettomuuteen Punakettu lähti pois uuteen ja vähemmän yksitoikkoiseen etsintään. Murmeli pysyi sisällä vielä vähän aikaa, tuli sitten turvallisesti esille ja lähti vaarattomaan puuhaansa, olematta kenenkään muun vihamies kuin ruohon ja lehtien.
Kesän sivuuttaessa parhaat päivänsä hiipi yli koko Ringwaakin maan ankara ja varsin tavaton kuivuus. Viikkokausiin ei satanut lainkaan, ja kaiken päivää hellittämättä paahtava aurinko imi kosteuden puoleensa. Virrat kuivuivat ja asutuksen kaivot kävivät niukka- ja sameavetisiksi; metsälammet kuivuivat, jättäen sijalleen siivottomia, maassa matavia rikkaruohosotkuja ja rumia, vaahdon peittämiä liejupaikkoja. Tämän liejun alle ennen sen kuivumista vesihyönteiset, toukat ja pienet nilviäiset hautautuivat epätoivon vallassa. Monet sammakot seurasivat tätä olosuhteisiin viisaasti mukautuvaa esimerkkiä, kun taas toiset uskaliaammat ja kärsimättömämmät lähtivät vaivaloisille retkille, etsien lähteitä, joita kuivuus ei voinut ehdyttää.