Alhaalla laaksossa pellot, jotka vielä äsken olivat olleet kirkkaan vihreät viljoineen, saivat kalpean harmahtavia keltaisia laikkuja ja viiruja. Vaahterat, poppelit ja koivut metsäisillä ylänkömailla alkoivat pukeutua syksyn väreihin paljon ennen aikojaan — mutta niissä oli himmeätä tummuutta läpitunkevan ja läpikuultavan syysloiston sijasta. Vain isot palsamipoppelit, jalavat ja vesisaarnet, jotka kasvoivat pienen järvijonon rannoilla kaukana alhaalla laaksossa ja tunkivat juurensa syvälle kosteuteen, säilyttivät vihreytensä ja uhmailivat paahtavaa taivasta.
Tämän elottoman luonnon tuskasta kärsi yksimielisenä metsän koko turkillinen ja höyhenpeitteinen asujaimisto. Tukahduttava ja elämää kuihduttava ilma ikään kuin tylsytti niiden hermot. Niitä rasitti ainainen epämääräinen huoli, eivätkä ne voineet sanoa, mikä niitä oikein vaivasi. Niiden vanhat toimet ja askareet menettivät viehätyksensä. Ne kävivät ärtyisiksi, kostonhaluisiksi ja toraileviksi. Sen sijaan että kukin olisi pitänyt huolta omista asioistaan ja hiljaa siirtynyt pois toisen tieltä, ne mieluummin poikkesivat pois omalta tieltänsä puolustamaan oikeuksiansa. Ja niin käytiin useita tarpeettomia taisteluita, ja verisiä kahakoita syntyi siellä, missä ennen oli vallinnut viisas suvaitsevaisuus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen.
Eräiden eläinten suhteen tämä liiaksi kiihtynyt hermostuneisuus todella kehittyi jonkinlaiseen hulluuteen saakka, kunnes ne juoksivat silmittömästi ja hyökkäsivät sokeasti olentojen kimppuun, joiden vihaa ne eivät voineet toivoakaan kykenevänsä vastustamaan. Niinpä karhu, joka kulkea löntysteli äreänä etsimään rypemispaikkaa jossakin vähiin kuivuneessa puron lätäkössä, kohtasi punasilmäisen, avokitaisen vesikon, joka nuolena syöksyi sen kuonoa vastaan mielettömän raivon puuskassa. Tuo pieni raivohullu pysyi tarrautuneena ison eläimen pehmeään turpaan, kunnes joutui ruhjotuksi ja revittiin palasiksi. Sitten karhu loukkaantuneena ja raivoissaan kiiruhti eteenpäin purolle kaivaakseen verta vuotavan kuononsa märkään liejuun, jotta myrkky imeytyisi pois ja tuska helpottaisi. Kun karhun veri ei ole kovin herkkä tuollaisille myrkyille, oli se pian aivan toipunut tuon kummallisen hyökkäyksen vaikutuksesta. Mutta jotkut muut eläimet olisivat vastaavassa tapauksessa luultavasti saaneet hyökkääjästä raivotartunnan.
Toinen esimerkki noista onnettomista, kaikkialla saloilla näkyvistä vaikutuksista sattui tähän aikaan Pojalle. Tapansa mukaan hän kulki hiljaa, vanhaa sammaleista metsätietä pitkin, kirkkaitten silmien tähyillessä jokaista pikku seikkaa tuossa siimeksisessä maailmassa, kun näki pienen keltaisen näädän juoksevan suoraan itseään kohti. Poika pysähtyi silmänräpäyksessä ja jäykistyi liikkumattomaksi kuin kanto ja odotti sangen uteliaana, nähdäkseen mitä näätä aikoi. Kauan hänen ei tarvinnutkaan olla epätietoinen. Ennen kuin hän ehti todeta, mitä tapahtui, se pieni, käärmemäinen eläin tavoitti hänen jalkansa, ja hampaitaan kiristellen, hehkuvin silmin syöksyi suoraa päätä ylös hänen säärtänsä pitkin. Se oli jo melkein päässyt Pojan kurkun kohdalle, joka ilmeisesti oli sen päämäärä, ennen kuin Poika tointui siihen määrin, että saattoi lyödä kätensä iskulla sen maahan. Salamannopeasti se oli kuitenkin jälleen hänen kimpussaan niin myrkyllisen ilkeänä, että Pojan tavallisesti lempeä sydän täyttyi raivolla. Kun hän uudelleen heitti sen maahan — tällä kertaa kaikin voimin — hypähti hän samalla eteenpäin ja polki näädän jalkojensa alle sen maassa ollessa. Tuntien julmaa tyydytystä, joka ihmetytti häntä itseänsäkin, hän survoi mielettömän elukan hengiltä korkonsa alla. Tuossa tapauksessa oli kuitenkin jotakin pelottavaa ja kamalaa, niin että se pilasi muutamiksi päiviksi Pojan mielenkiinnon erämaahan. Kuivuuden ilkeän lumouksen aikana metsä kadotti häneen nähden herttaisen tuttavallisuutensa.
Eräänä paahtavan kuumana aamuna, jonkin verran myöhemmin, kun "keltaisen janon" kirous oli levännyt mailla viikkokausia, Punakettu katsellessaan katajapensaan varjosta näki ison piisamin kiipeävän kuivuvan puron rannalle ja kulkevan suoraan niityn poikki syvää metsää kohti, missä ketun mielestä millään piisamilla ei ollut mitään tekemistä.
Punakettu silmäili sen harhailevaa kulkua epäluuloisena. Se ei pitänyt sellaisista eläimistä, jotka menettivät arvostelukykynsä ja toimivat vastoin luonnon tarkoitusta. Sitten se suuttui ja hämmästyi nähdessään poikueensa ison, yltiöpäisen, tuhmanrohkean jäsenen ryömivän ulos pesästään ja hiipivän varkain ja varovasti alas, pidättääkseen lähenevän piisamin. Nuori kettu käytti tietysti nytkin kaikkia varokeinoja visusti pysyäkseen salassa, piileskellen ruohomättäiden takana ja ryömien maha maata myöten. Mutta piisami keksi sen. Ja sen sijaan, että olisi pakokauhuisena syöksynyt takaisin purolle se tuli oikopäätä tuimana kettua kohti.
Punakettu huomasi piisamin tulleen hulluksi ja oivalsi, että yksikin ainoa myrkyllinen puraisu voisi koitua tietämättömän nuoren vastustajan tuhoksi. Punaisena viivana se jätti sijansa ja kiiti niityn poikki, lähestyen piisamia takaa sivultapäin. Niin kiihkeitä olivat nuo kaksi lähestyessään toisiansa, etteivät edes huomanneet Punaketun tuloa. Tuokio vielä, niin ne olisivat olleet kiinni toistensa kurkussa, eikä mikään muu kuin ihme olisi voinut pelastaa ketunpoikaa, vaikka se epäilemättä olisi tappanut piisamin puolessa minuutissa.
Mutta tällä hetkellä saapui Punakettu, tehden nuolennopean suoran loikkauksen uhriansa kohti, voittamattomien leukojen iskeytyessä piisamin kaulaan, aivan korvain taakse. Rohkealla pikku elävällä ei ollut tilaisuutta purra tai vinkaistakaan. Nykäys vain, niin sen niska oli poikki. Punakettu jätti värähtelevän uhrin maahan ja juosta hölkytteli takaisin sijalleen pensaan alle, jättäen saaliinsa poikaselle, joka oli lähtenyt sitä tavoittelemaan. Mutta tämä, nyreänä ja äkeissään siitä, että isä oli muka häikäilemättä sekaantunut asiaan, ei tahtonut olla saaliin kanssa enää missään tekemisissä. Se pyörsi pois metsään jurottaen ja raato jäi hylkynä päivänpaisteeseen, missä se oli muurahaisten ja kärpästen mitä suurimman mielenkiinnon esineenä.
14. luku