Kun kuivuus oli käynyt melkein sietämättömäksi ja ihmiset ja eläimet, ruohot ja puut näyttivät kaikki yhdessä kohottavan kätensä, rukoillen helteistä taivasta ja huutaen: "Kuinka kauan? Kuinka kauan?" levisi ilmaan lopulta hieno, katkeran kirpeä haju, joka sai kuivat metsät pelosta värisemään. Aivan tämän tuiman, uhmaavan lemun kintereillä seurasi hyvin ohut sumuverho, väriltään sinipunerva, hieno, aavemainen ja kuvaamattoman pahaenteinen. Taivas ja puut, kukkulat ja pellot saivat uuden kauneuden tämän kevyen, kaikki muuttavan kosketuksen johdosta. Mutta se kosketus oli sellainen, että se pani koko metsän heimon samoin kuin asutuksen väestönkin tutkistelemaan huolestuneina taivaanrantaa ja arvioimaan tuulen suuntaa.
Mailien päässä, kaukana metsäisillä harjanteilla ja etäisimmän, etelässä päin sijaitsevan pienen järven takana oli joku edesvastuuton ilkiö lähtenyt pois, jättäen leiritulensa palamaan. Raivaten tiensä salaa läpi taulankuivan turpeen, sammalen ja kuolleista lehdistä muodostuneiden kasojen tuli oli levinnyt huomaamatta melko laajalle alalle ja viimein alkanut käydä käsiksi puihinkin. Heikon tuulenhengen mukana uhkaava kirpeä haju eräänä aamuna hiipi varkain yli asutuksen ja harjanteen. Myöhemmin päivällä saapui mitä hienoin savuharso. Ja jos joku sinä yönä olisi vartioinut sen harjanteen huipulla, missä Punaketulla kahta kuukautta aiemmin oli ollut tähystyspaikkansa, olisi hän voinut erottaa etäisellä taivaalla punaisen valojuovan, josta siellä täällä tuikki teräviä tulikieliä.
Mutta vain kotkat näkivät tämän kauniin, pahaenteisen näyn. Myöhäisimpänä hämyhetkenä ne nousivat ja veivät pois kaksi poikastaan — joilla nyt oli pukuna liehuvat mustat höyhenet ja jotka näyttivät melkein yhtä suurilta kuin vanhempansa — alastoman kallion huipulle, kauas korkealle vanhan Ringwaakin kupeelle. Täällä ne kaikki neljä istahtivat yhteen sulloutuneina turvalliselle kallionkielekkeelle ja katselivat lumottuina tuota kamalaa punaista valoa.
Punakettu oli toistaiseksi yhä pesässään, liian huolestuneena ja arkana metsästääkseen. Sillä ei ollut mitään kokemusta tuosta janon uuvuttamien metsien vitsauksesta, metsäpalosta. Vaisto ei antanut sille riittävää tietoa asiasta, ainakaan tällä odottamattoman tapauksen aikaisemmalla asteella. Ja tällä kertaa ketun terävä viisaus petti. Se ei voinut muuta kuin odottaa,
Yön synketessä nousi tuuli, ja punainen viiru eteläisellä taivaanrannalla muuttui hirvittäväksi hehkuksi, joka kohosi taivaalle, ja pitkin sen alareunaa näkyi hyppeleviä liekkikiemuroita. Tuuli kasvoi nopeasti vihuriksi, ajaen edellänsä paksua savua ja liekkejä. Pian naaraspeura ja kaksi saksanhirvenvasikkaa kulkivat hyppien, silmät suurina kauhusta, ohi Punaketun. Ei se vielä sittenkään hievahtanut, sillä se halusi tietää enemmän uhkaavasta vaarasta, ennen kuin päätti, mitä tietä pakenisi vaaraa välttääksensä.
Ketun siinä aprikoidessa — se ei enää levännyt pensaan alla, vaan seisoi koholla luolansa suun takana puolison ja pentujen kyyristellessä lähellä ja vavistessa — vilisti kömpelö piikkisika ohitse sellaisella vauhdilla, johon Punakettu ei olisi koskaan uskonut sen pystyvän. Sitten näätä — ja neljä tai viisi kaniinia aivan sen kintereillä, ajattelematta Punaketun sammumatonta julmuutta. Liekkien humina ja julma rätinä kuului jo selvästi tuulen kantamana, ja niiden mukana tuli tukahduttavia savupilviä. Oli ilmeisesti aika ryhtyä toimeen.
Punakettu päätteli, että oli toivotonta paeta suoraan liekkien edellä, jotka varmasti lyhyessä ajassa voittaisivat hänen perheensä nopeudessa ja hengästyttäisivät sen pilalle. Se arveli parhaaksi juosta vinosuuntaan palopolun poikki ja sitten, mikäli mahdollista päästä sen ulkoreunojen taakse. Se ajatteli avoimia asutukseen liittyviä peltoja ja päätteli siellä olevan parhaan mahdollisuuden turvallisuuteen. Annettuaan puolisolleen terävän merkin se lähti juoksemaan pitkää lävistäjää myöten niityn poikki, yli puron ja mäkeä alas, koko perheen pysytellessä aivan sen kintereillä.
Juuri kun ne olivat päässeet niityn poikki, näkyi siellä yhtäkkiä vilisemällä pakenevia eläimiä — hirviä ja karhu, murmeleita, oravia, kaniineja, kaksi metsäkissaa, hiiriä, näätiä ja piikkisikoja. Siellä ei ollut piisameja eikä vesikkoja, koska nämä pysyttelivät lähellä vesiteitä, niin kuivuneita kuin ne olivatkin, ja luottivat niihin lopullista pakoa ajatellessaan.
Punaketun juostessa ovelaa poikkijuovaansa se yhtäkkiä näki punaisten kielten puikahtelevan puiden lomissa edessään, samalla kun loistavia kekäleitä ja suunnaton kipinäsade alkoi sen ympärillä. Ilma oli täynnä vihlovia ääniä ja huokauksia. Nähdessään tulen katkaisevan tien Punakettu pyörsi ympäri ja juoksi toista juovaa pitkin, toivoen pääsevänsä pakoon vuorenharjanteen yli. Jonkin aikaa se riensi, kulkien hurjakatseisten pakolaisten muodostaman virran poikki, mutta huomasi pian tälläkin suunnalla liekkien ennättäneen edelle. Pitkälle ulottuvan tiheikön ehkäisemänä, aivan hänen pesänsä takana liekit olivat kiirehtineet kauas edelle kumpaakin sivustaa pitkin, tunkeutuen läpi kuivain palsamimäntyjä ja kuusia kasvavien viidakkojen. Ymmärtämättä tuon kauhistavan alkuaineen, tulen, ominaisuuksia ja arvaamatta, että se piti muutamanlajisista puista enemmän kuin toisista, Punakettu oli laskelmissaan johtunut harhaan. Se ei voinut nyt tehdä mitään muuta kuin liittyä muuhun pakokauhun valtaamaan pakolaisjoukkoon ja rientää vinhasti eteenpäin.
Tässä pelottavassa ja käsittämättömässä tilanteessa Punakettu kuitenkin säilytti verrattoman mielenmalttinsa. Se muisti, että noin mailin päässä vähän alempana oli suo eräällä mäkisellä ylätasangolla ja kohtalaisen kokoinen majavalammikko sen ulommassa reunassa. Poiketen hiukan vasemmalle se johti joukkoansa tätä pakopaikkaa kohti nopeimmalla vauhdilla, mihin kettuperhe kykeni. Tämän nopeuden säännösteli tietysti heikoimpien jäsenten vauhti. Ja sille isolle, uhkarohkealle pennulle, joka isän oli pitänyt pelastaa vanhalta pesukarhulta ja mielettömän piisamin kynsistä, se ei suinkaan ollut kyllin nopeata. Pelästyneenä, mutta samalla kertaa itsetietoisena se kiiti edellä, rinnan kaniiniparven ja näädän kanssa, joista yhdelläkään ei tuntunut olevan mitään hänen seuraansa vastaan.