Emonsa hartaisiin kutsuihin se ei kiinnittänyt mitään huomiota, ja tuossa tuokiossa se oli jo kadonnut. Punakettu ei koskaan saanut tietää, veikö pennun voima ja sokea onni läpi vai hukkuiko se surkeasti liekkien kitaan.
Pysytellen hyvin lähellä toisiansa pienentynyt perhe riensi eteenpäin maha maata viistäen, kummallisen, pakenevien petoeläinten aiheuttaman hiljaisen kohinan läpi. Niiden takana tulen rätinä kasvoi nopeasti, samalla kun taivaan pelottava hehku näytti kallistuvan eteenpäin, ikään kuin syöksyäkseen niiden niskaan. Aika ajoin tuntui kuin tuprahteleva, sankka savu olisi pakenijat tukahduttanut ja niellyt. Eläinten pään päällä lensi sadoittain pakokauhun sokaisemia lintuja, teeriä, tikkoja, pienempiä varpus- ja laululintulajeja. Mutta viisaammat varikset sekä haukat ja pöllöt olivat kyllin älykkäitä lentääkseen korkealle ilmaan liekkien saavuttamattomiin.
Vertaillessaan oman pakonsa nopeutta takanaan tulevain liekkien nopeuteen Punakettu tunsi saavuttavansa majavalammikon ajoissa, vaikka ei ajasta tosin jäämäänkään olisi. Sen kiinteä, pieni seurue oli nyt liittynyt kahteen pesukarhuun, joiden vauhti näytti olevan aivan sama kuin nuorten kettujen. Jostakin syystä ne tunnustivat Punaketun luotettavaksi johtajaksi ja olivat turvallisempia seuratessaan sitä, kuin luottaessaan omiin neuvoihinsa. Kuitenkin näytti siltä kuin ne — päinvastoin kuin useimmat pakolaiset — eivät olisi missään mielessä olleet pakokauhun valtaamia. Niiden suuret, terävät, levottomat silmät huomasivat kaikki ja niissä oli urhean mielenmaltin ilme. Ne eivät aikoneet minkään laiminlyönnin kautta jättää käyttämättä tilaisuutta hyväkseen tässä elämän ja kuoleman kilpajuoksussa. Jos Punakettu olisi menettänyt malttinsa ja tehnyt jotakin johtaja-arvoaan alentavaa, niin ne olisivat paikalla eronneet sen seurasta.
Punakettua ja sen perhettä ympäröivä nopea, pelokas kulkue vaihtui alinomaa, vaikka se oli yhä sama mielettömässä, hämmentävässä sekasorrossaan. Muutamat eläimet, kuten hirvet ja kaniinit, olivat nopeampia kuin kettuperhe ja jättivät sen pian jälkeensä. Kerran kuitenkin rajusti hyppivä naaraspeura, joka oli jotenkin myöhästynyt ja kulki läpi tiheikköjen kolmenkymmenen jalan pituisin hyppäyksin, kavionjäljestä toiseen, laski terävät kavionsa maahan hiuksen leveyden päässä Punaketun kuonosta, niin että kettu oli onnellinen päästessään siitä ehjin nahoin.
Toiselta puolen muut eläimet olivat kettuperhettä hitaampia ja jäivät pian jälkeen, vaipuakseen nelistävän pyörteen helmaan, jonka kuumuus jo vyöryi nälkäisenä tiheikköjen alitse tuolla kaukana edessäpäin. Piikkisiat, vesikot ja haisunäädät — toivottomina, mutta tyyninä kohtalonsa edessä — eivät kauan voineet jatkaa tuota hirmuista ravia, vaan sortuivat pian. Tästä murhenäytelmästä ei kuitenkaan välittänyt Punakettu, joka ei vähintäkään huolehtinut kenenkään toisten asioista paitsi oman perheensä; siitä sen mielenkiinto tämäntapaisena hetkenä alkoi ja siihen se loppui.
Kerran se suureksi hämmästyksekseen töytäisi suoraa päätä isoon, mustaan karhuun, joka liikkumatonna seisoi onkalossa tiheälehtisen pyökkipuun alla. Punakettu ei voinut käsittää, miksi se ei paennut muun maailman tavoin. Mutta poikettuaan sivullepäin se näki karhun takana ylen uupuneina maassa pitkällään sen kaksi pentua. Silloin Punakettu ymmärsi. Se oli ilmeisesti kuljettanut pentujansa pitkän matkaa, noiden pikku eläväin juostessa, kunnes ne enää eivät jaksaneet juosta askeltakaan edemmäksi. Ja nyt lakattuaan yrittämästäkin saada niitä pystyyn ja vaatimasta niitä kulkemaan se odotteli tyynenä tuomiotansa, isolla mustalla ruumiillansa suojaten niitä niin kauan kuin suinkin liekkien rynnäköltä. Pakolaiset vyöryivät sen ohi molemmin puolin, mutta se ei nähnyt niistä ketään, epätoivon jännittämät silmät vain vilkuilivat edes takaisin kohisevan liekin ja pentujen maassa makaavien ruhojen välillä.
Levottomana Punakettu huomasi, että hänen omat poikasensa alkoivat hidastuttaa vauhtiansa ja kompuroida juostessaan, tarviten valppaan emonsa kaiken yllytyksen, pysyäkseen vauhdissa. Hetkistä myöhemmin se näki punaisen vilkkeen heijastuvan vedestä aivan edessään. Se haistoikin vettä, ja haistettuaan sitä uupuneet pennutkin saivat rohkeutta uuteen nopeaan vauhtiin. Vielä muutama sekunti, niin ne olivat kaulaa myöten tuossa virkistävän viileässä vedessä, kaksi pesukarhua aivan vierellään ja kaikenlaisia metsänasujamia huohottaen ja loiskutellen ympärillä.
Niin suuresti kuin kettuperhe inhosikin vettä, se kuitenkin osasi uida tällaisessa hätätilassa, ja Punakettu opasti sitä suurimmalle majavanpesälle, rosoiselle risu- ja mutakuvulle, joka oli lähellä lammikon keskustaa. Useimmat isoimmista eläimistä, karhut ja hirvet, polkivat, loiskuttivat ja uivat kaikkialla, kokoontuen lammen etäisimmälle rannalle. Muutamia lammikon yli riippuvia puunoksia myöten ryömi metsäkissoja ja pari ilvestä, jotka pelkäsivät koskettaa vettä, jota ne kammosivat. Kaiken sekasorron ja pelottavien äänten keskellä majavat, jotka yleensä ovat arimmat villieläimistä, puuhasivat kylmäverisinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota ympärillään rientäviin kirjaviin laumoihin. Ne tiesivät, että pitkäaikainen kuivuus oli paahtanut niiden asumusten katot taulaksi ja nyt ne kiireen vilkkaa, mutta hyvässä järjestyksessä peittivät niitä lammikon pohjaliejulla. Ne ainakin aikoivat olla suojattuina.
Nyt oli kuumuus äärimmillään, ja liekkien rätinä oli melkein saavuttanut eläimet. Punakettu kuljetti perheensä ison majavanpesän ympäri kauimpana olevalle puolelle, mutta vartioi itse paikassa, mistä saattoi nähdä kaikki. Savu hulmahti nyt lammen pinnalle sakein tuprahduksin, punaiset kipunat sähisten putoilivat siellä täällä veteen, ja tulikielekkeet, jotka nuoleskelivat korkeita mäntyjen ja kuusien runkoja, näyttivät kerrassaan hypähtävän ilmaan sytyttääkseen palamaan puut yläpuolellaan. Koko kaakkoinen taivas muistutti nyt valettua, hehkuvaa kuparimuuria, joka ulottui keskitaivaalle ja oli syöksymäisillään maan päälle. Sitä vastassa viimeisenä toivottomana varustuksena, joka jo alkoi horjua, seisoi mustana ja uhmaillen puiden vedenrajassa oleva reunus.
Vihdoin tuo hauras varusmuuri sortui ja reuhtova tulimyrsky raivosi valtoimenaan lammikon yllä. Tuskan ja pelon vallassa monet eläimet polkivat toisensa veden alle. Toiset, jotka pelkäsivät uppoamista, tappoi hellittämätön kuumuus. Kettuperheen jäsenet, jotka olivat hyvän matkan päässä taajimmasta ja mielettömimmästä joukosta, upottivat ruumiinsa vallan veden alle, nostaen hetken päästä kuonojansa, voidakseen hengittää.