Punakettu itse päättäväisen uteliaana, olipa hätä millainen tahansa, piti päätänsä vedenpinnan yläpuolella niin kauan kuin suinkin ja sujahutti sen veden alle niin vähäksi aikaa kuin mahdollista, kärsien kuumuutta, kunnes silmät tuntuivat kärventyneen ja sieraimet olivat melkein rakoilla, jotta huomaisi kaikki mitä tapahtui. Se näki suuren ilveksen, jonka turkki oli siinä määrin korventunut, että se näytti tuskin puoleksikaan niin suurelta kuin tavallisesti, kiljahtaen harppaavan kauas veteen, josta ei enää noussut. Toisten isojen kissaeläinten se myöskin näki uivan vimmatusti ja kapuavan ylös tuosta oudosta olopaikasta hirvien ja karhujen selkään, näiden kiinnittämättä lainkaan huomiota oudon ystävällisiksi käyneihin taakkoihin. Eräs suurenpuoleinen metsäkissa, joka oli pahasti kärventynyt, pääsi lopulta majavan pesän huipulle, missä se kyyristeli muristen ja sylkien liekkeihin, sillä välin kun tavalliset ja juovikkaat oravat parveilivat sen ympärillä estelemättä. Sukelluksesta läpimärkänä sen tuuhea turkki näytti vastustavan kuumuutta jonkin aikaa. Sitten tuli järki sille avuksi, ja se hiipi jälleen veteen, silmät tuijottaen suurina mielettömästä kauhusta.

Minuutissa tai parissa olivat liekit kiitäneet ympäri lammikon molemmin puolin ja yhtyneet jälleen, ympäröiden veden kuohahtelevalla ja kohisevalla tulimuurilla. Etäisemmälle rannalle kokoontunut eläinten alhaiso hyökkäsi nyt ulvoen ja raivoissaan takaisin lammikon keskustaa kohti, ja Punakettu valmistui huolekkaana viemään perhettään pois riehuvan joukon tieltä. Mutta onnettomat olennot, jotka olivat liiaksi yhteen sulloutuneet voidakseen uida, polkivat vain toisensa alas ja useimmat niistä hukkuivat, ennen kuin pääsivät lammen keskelle. Isommat ja vahvemmat selvisivät tietysti hengissä taistelusta, mutta monet näistäkin sortuivat pian liekkeihin ja savuun. Niin oli Punaketun pelkäämä hyökkäys täysin ehkäisty. Vain muutamat harhailijat pääsivät keskustassa oleville majavan pesille, missä märästä liejusta kohosi höyrypilviä.

Lammikko ei enää ollut täyteen ahdettu, vaan näytti melkein autiolta hirveässä verenpunaisessa hehkussaan, sillä kaikki eloonjääneet joko uivat keskuksen ympärillä, sukeltaen vähän päästä, estääkseen päänsä palamasta, tai kyyristelivät muuten Punaketun tavoin tuon suojaavan aineen alla. Viisaat majavat vain olivat täysin tyytyväisiä vesimajojensa sisäpuolella, samoin kuin piisamitkin syvissä koloissaan ja vesikko, joka piileskeli rämeisten, esiin työntyvien äyräiden alla.

Jonkin ajan kuluttua kuumuus tuntuvasti väheni, kun alusmetsä, oksat ja pienemmät puut lammikon tuulenpuolisella rannalla paloivat loppuun tuimassa tuulessa, joka jätti vain korkeammat puunrungot loimuamaan ja lepattamaan puoleksi kuluneiden soihtujen lailla. Tuuli vei tietysti osittain mukanaan kuumuuden suojanpuolisesta hehkuvasta alusmetsästä. Vähitellen palokeskus siirtyi edemmäs ja hyppivät tulikiemurat liikkuivat eteenpäin, jättäen jälkeensä sakeaa savua ja punaisena hehkuvia hiilipuikkoja ja pylväitä pimeyttä valaisemaan.

Pensaitten jäännökset pitkin rantaa, joita vielä eloisan ilkeät kipinät näykkivät, paksu sammal ja maatuneet lehdet, jotka mattoina verhosivat metsän lattiata, kytivät hehkuvan turpeen lailla. Kuumuuden vähitellen lientyessä monet eloonjääneet eläimet pyrkivät rantaan, mutta epäonnistuivat, kun rantaäyräs poltti jalkoja. Liian viisaana tuollaisia turhia yrittelemään Punakettu vei perheensä majavanpesän katolle ja odotteli maltillisesti kamalan yön loppumista. Kuukausilta tuntuvien tuntien jälkeen vihdoinkin tuo kamala hehku luoteisella taivaalla alkoi hälvetä aamunkoiton lähetessä, ja puhtaita, keltaisia ja vaaleanpunaisia viirejä pujahteli varkain tuon kauhean hävityksen poikitse. Keskipäivällä, vaikka tuli yhä kulki kytien sammalessa ja pistävä savu tuprusi sakeana joka puolella ja siellä täällä mustuneet oinaanpeitset yhä kytivät oikullisina, olivat tuhotut puut kyllin viileitä Punaketun viedä perheensä niiden lomitse, kun se huolellisesti harkitsi kulkunsa. Ponnistellen oikealle käsin se tuli viimein, jalat arkoina, kärventyneenä ja janon tukahduttamana ensimmäiselle alemmista laitumista, joka nähtävästi oli ollut liian laaja liekkien mennä yli. Laitumen toisella puolen oli puita, vielä vihreitä, varjokkaita, vahingoittumattomia. Kuin hurmion vallassa riensivät ketut tuon mäkisen ahon poikki ja syöksyivät suinpäin siunattuun vilpoiseen varjoon.

15. luku

PUNAISEN SAKSANHIRVEN NENÄKKYYS

Metsäpalon jälkeen saapuivat pitkät, liottavat sateet, jotka sammuttivat kytevän sammalen ja puunkannot, täyttivät purot ja lammet, palauttaen toivon ja elämänilon Ringwaakin maahan. Mutta se jätti jälkeensä hirmuisen mustan arven yli maiseman, kallionharjanteen ylemmille rinteille, ulottuen alempana sijaitsevien järvien tienoolta kaiken matkaa, aina viljelemättömään Ottanoonsis-laaksoon asti. Se oli arpi, jota vasta toisiaan seuraavat keväät parantaisivat pensaiden, ruohojen ja lehtien palsamilla, vaikka kahden sukupolven työ tuskin kykenisi sitä poistamaan. Punakettua asia suututti, koska laaja ja rikasantiminen pyydystysalue nyt oli turmeltu. Pieni niitty ei kumminkaan ollut kärsinyt korvaamatonta vauriota, sillä siellä ei kasvanut pensaita tulenruoaksi ja siten eivät ruohojen juuret olleet kokonaan palaneet. Heti sateiden jälkeen nousi niitylle yltyleensä nuori, veres ruohopeite puron rannalta metsään saakka, ja se loisteli jalokiven kaltaisena, ainoana nuoren, vihreän elämän merkkinä mustuneella, hävitetyllä, avaralla alueella.

Punakettu perheineen palasi niityn yläpuolella olevalle pesälle ja löysi sen turmeltumattomana. Sitä ympäröivä hävitys teki sen todella vain huomiolta ja hyökkäykseltä turvatummaksi. Muutamien lähiviikkojen aikana poikaset, jotka nyt olivat emonsa kokoisia ja mieleltään hyvin tuntuvasti isänsä lailla itsenäisiä, hajaantuivat, tullakseen toimeen omin neuvoin, ja helpotuksen tuntein Punakettu lyöttäytyi takaisin niihin elämänsä mieluisiin tottumuksiin, joita sillä ennen poikasten tuloa oli ollut. Se vieraili nyt maataloissa useammin kuin ennen, koska tiesi sekasikiökoiran kadottaneen kaiken mielenkiintonsa ajoon toverinsa, mustanvalkoisen sekarotuisen, kuoleman jälkeen. Se tähysteli varovaisesti ympärilleen, välttääkseen joutumasta yhteen Jabe Smithin kanssa. Mutta muun väestön ja heidän omaisuutensa suhteen se empimättä käyttäytyi liian vapaasti. Kerran tosin sekasikiö keksi hänen tuoreen jälkensä ja seurasi sitä jonkinlaisella entisajan innolla. Mutta kun Punakettu leikkiin kyllästyneenä pyörsi ympäri, näyttäen hampaansa ryhtyäkseen vastarintaan, niin koira muisti jonkin tärkeän, talossa toimitettavan asian ja riensi huolehtimaan siitä.

Ison ketun jokapäiväinen elämä oli nyt jonkin aikaa vailla seikkailuja, vaikkakin se hänestä itsestään oli täynnä loputonta mielenkiintoa. Sen herruus, missä se tuli kysymykseen, oli niin varma ja tunnustettu, ja se tunsi niin hyvästi vanhat vihollisensa, että tavallinen varovaisuus riitti sitä turvaamaan. Tosin se tällä elämänuransa asteella tarvitsi kaiken sen ymmärryksen terävyyden, mitä luonto ja Punaketun oivalliset esi-isät olivat sille niin auliisti antaneet, sillä sen varmat voitot kaikenlaisissa tiloissa olivat täyttäneet sen mielen itsetietoisella ylpeydellä, joka usein osoittautuu ansaksi omistajalleen.