Syyskuun viimeisellä viikolla eräänä iltana auringonlaskun aikaan Punakettu juuri oikoi jäseniään mielihyvin, torkuttuaan katajapensaan alla, kun näki suuren, korkeasarvisen punaisen saksanhirven seisovan noin kymmenen jalan päässä ja tuijottavan ilmeestä päättäen vihamielisen uteliaasti. Nyt oli kiima-aika, jolloin — sen Punakettu tiesi — saksanhirvet aina haastoivat riitaa. Mutta se tiesi myös, että tuolla kauniilla, ylpeännäköisellä eläimellä ei voinut olla mitään syytä riitaan hänen kanssansa. Huolettomasti se sen tähden lakkasi venyttelemästä, istahti sitten takakintuilleen ja töllisteli vierasta varsin hyväntahtoisesti. Kettu varsin hämmästyikin, kun saksanhirvi, nähtävästi vihoissaan siitä, että tuo pieni punainen eläin katajapensaan luona ei näyttänyt pelkäävän, yhtäkkiä hypähti Punakettua kohti kauniin ja ylevän hurjana ja suuntasi terävät etukavionsa kettua kohti.
Ei olisi Punakettu pahemmin hämmästynyt, jos joku noista isoista, mustista mäenrinteen puunkannoista olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hämmästys ei saanut sitä ymmälle. Salamana se livahti syrjään, ennen kuin murhaava kavio laskeutui. Suuttunut saksanhirvi ajoi sitä takaa, ponnahdellen suuren pallon tavoin ja yhä uudelleen hyökäten pientä sutihäntäistä elukkaa kohti, joka niin notkeasti sen edessä väisteli. Joka kerta epäonnistuessaan se kävi yhä vihaisemmaksi, mutta vihdoin, rajujen ponnistustensa hengästyttämäna se pysähtyi ja suuret, punaiset kyljet kohoilivat taajaan. Epävarmana se tuijotti Punakettuun hetken, sillä välin kun kettu istahti kintuilleen kymmenen metrin päähän ja tuijotti vastaan tyynin, välinpitämättömin ilmein. Sitten — huomaten nähtävästi erehtyneensä — tuittupäinen eläin pyörsi sirosti ympäri ja asteli pois niityn poikki.
Mutta eipä se vain niin helposti päässyt tiehensä. Veri kiehui Punaketun suonissa. Hyökkäys oli ollut aiheeton ja aivan mieletön. Kettujen ja hirvien kesken oli aina vallinnut jonkinlainen tavallisuudesta poikkeava rauha, niiden harrastukset kun eivät millään tavalla olleet ristiriidassa keskenään. Punakettua halutti saada tuo ylpeä eläin kärsimään tuhmanrohkeudestaan. Poiketen heimonsa tavoista se nyt hiipi nopeasti eteenpäin — kuten koira tekisi tai susi ollessaan tekemisissä hirven kanssa — ja näykkäsi kipeästi saksanhirveä takajalkaan.
Syvästi loukkaantuneena saksanhirvi pyörsi ympäri ja ponnahutti kavionsa julkeata hyökkääjäänsä kohti. Mutta Punakettu oli jo poissa sen ulottuvilta. Parin turhan hyökkäyksen perästä se luopui yrityksestään ja asteli taas ylevänä pois puuhiinsa sellaisin ilmein, kuin olisi tuuminut, että ketut, jos sellaisia oli olemassa, olivat aivan hänen huomionsa ulkopuolella. Mutta tuskin se oli kääntynyt, kun jälleen tunsi Punaketun pitkät, kostavat hampaat takajalassaan.
Silloin tuskasta raivostunut saksanhirvi kääntyi vielä kerran. Mutta tällä erää se teki vain yhden yrityksen tavoittaakseen ketterän vastustajansa. Sitten se seisoi ja silmäili Punakettua ravistellen komeita sarviansa ja polkien maata teräväsärmäisillä etukavioillaan. Sen jälkeen Punakettu juoksi sen ympäri puolisenkymmentä kertaa eri puolilta tietä sokaisevan nopeissa ympyröissä, joka sai tuon korkean eläimen alinomaa käännähtämään hermostuneesti, ollakseen päin kettua. Vihdoin kettu syöksyi sen luo niin ovelasti, että sai taas näykätyksi sen takajalkaa. Nöyryytettynä saksanhirvi teki nyt hurjan hyppäyksen ja lähti tiehensä pitkin loikkauksin, poikki niityn, yli puron ja toisella puolella kasvavien korventuneiden puiden lomitse.
Tämä oli voitto, joka saattoi paisuttaa Punaketunkin sydäntä ylpeydellä — ja sen puoliso oli kaikkea tätä katsellut pesänsä suulta. Ainoa tehtävä, mikä voittajalle nyt luonnollisesti ja ketun tapojen mukaan kuului, oli olla tyytyväinen sellaiseen voittoon. Mutta Punakettu halusi kostaa. Se oli lisäksi oppinut aika paljon koirien sitkeästä jälkien seuraamisesta noina päivinä, jolloin ajokoira ja sekarotuinen olivat sitä ahdistaneet. Ajokoiran tapaan se sen tähden lähti ajamaan takaa pakenevaa saksanhirveä, seuraten sitä metsän alastomien raunioiden lävitse.
Hyvin pian saksanhirvi aikaisempien ponnisteluittensa hengästyttämänä pysähtyi ja vilkaisi taakseen. Tuokiossa se huomasi matalan, punaisen olennon, maha maata hipoen ja raajat ojossa tulevan hyvin nopeasti kohti mustuneitten kantojen lomitse. Kauhun valtaamana se juoksi eteenpäin taas, kunnes takaa-ajaja oli poissa näkyvistä. Sitten se jälleen pysähtyi hengähtämään juosten takaisin vähän matkaa heimonsa tavan mukaan, painuen maahan, kasvot vaaraan päin. Mutta niin pian kuin se näin oli asettunut kylkien kohoillessa ja hienojen sieraimien laajetessa, tuli punainen ahdistaja jälleen näkyviin, seuraten sitä leppymättömästi. Sydän halkeamaisillaan kiusattu saksanhirvi hypähti jaloilleen ja lähti taas pakenemaan puunrunkojen lomitse.
Kun tämä oli uudistunut kaksi tai kolme kertaa lyhenevin väliajoin pakolaisen tuskan lisääntyessä, poikkesi ajo palaneiden puiden keskeltä vahingoittumattomaan metsään. Punaketun verrattain huonon jäljillä kulkemiskyvyn takia olisi saksanhirvi täällä ollut voitonpuolella, jos olisi ollut virkku. Mutta sen sijaan se nyt oli äärimmäisen uupumuksen vallassa. Kun se kerran oli kunnialla päässyt lehtiverhon suojaan, pysähtyi se, kykenemättä juoksemaan askeltakaan edemmäksi. Sen jalat vapisivat niin, että ne töin tuskin kannattivat sitä, mutta se kääntyi ja ryhtyi vastarintaan, valmiina taistelemaan viimeistä kertaa tuota salakähmäistä vihamiestä vastaan, jonka niin päättömästi oli haastanut tappeluun.
Hetkinen vielä, ja Punakettu saapui paikalle. Saksanhirvi hyökkäsi raivoisasti sitä kohti, mutta kettu pysytteli ulottuman ulkopuolella, kaarrellen ja arvioiden tilannetta. Sitten se istahti noin parinkymmenen jalan päähän ja silmäili tyynesti onnetonta saksanhirveä. Se huomasi pullistuneet silmät, kiihtyneet sieraimet, kohoilevat kyljet ja vapisevat polvet. Voitto oli todella täydellinen, kosto varmasti taattu. Se ei oikein ymmärtänyt, mitä muuta piti tehdä. Eläin ei ollut tapettu, vaikkakin oli voitettu, eikä Punakettu lainkaan halunnut antautua loppukahakkaan noita epätoivoisia kavioita vastaan. Tässä uudenlaisessa ajossa ei ollut ajatustakaan saaliinhausta, vaan loukkauksen sovittamisesta.
Vihdoin, joskin hiukan epäröivästi, Punakettu nousi, nuoli huuliaan, heitti viimeisen voitokkaan silmäyksen masennettuun viholliseensa ja juosta hölkytteli pois alusmetsän läpi pyydystämään hiiren tai kaniinin. Saksanhirvi tuijotti sen jälkeen puolisen minuuttia ja laskeutui sitten maahan vihdoinkin tointuakseen.