16. luku

VIHOLLISEN KÄSISSÄ

Sillä välin, aina metsästäjien nolaamisesta ja mustanvalkoisen sekarotuisen kuolemasta saakka, Punaketun maine oli kasvanut uutisasukkaiden keskuudessa. Harvat tietysti olivat sen nähneet, mutta kaikki olivat kuulleet siitä ja olivat valmiit kertomaan enemmän tai vähemmän todenperäisiä juttuja sen taitavista ja rohkeista urotöistä, samoin kuin sen tavattomasta koosta ja huomattavan kauniista väristä. Lukemattomia tarinoita oli liikkeellä siitä, kuinka sitä turhaan oli yritetty ampua tai saada ansaan. Ja vähitellen oli käynyt niin, että jokainen onnistunut haukan tai pöllön, näädän tai metsäkissan ryöstö pantiin tuon pelätyn punaisen seikkailijan laskuun. Hyvä juttu sai kymmenkertaisen mielenkiinnon, jos Punakettu tehtiin sen sankariksi. Niin toimelias ja uupumaton kuin se olikin, olisi sen pitänyt kyetä olemaan yhtaikaa kymmenessä paikassa, voidakseen suorittaa puoletkaan siitä, mitä sen ansioksi luettiin.

Miten olikaan, ei asutuksella ollut ehkä puoltakymmentä henkeä, jotka olisivat voineet kerskailla todella nähneensä tuon kuuluisan ketun, ja oli vain kaksi, jotka tosiaan tiesivät siitä paljon. Nämä kaksi, tuon kohtalon oikun tai yhteenkuuluvaisuuden takia, joka huvikseen vetää määrätyt olennot usein toinen toisensa tielle, olivat tietysti Jabe Smith ja Poika. Mielenkiinto veti Punakettua Pojan luo. Pelko veti häntä Jabe Smithin puoleen.

Kun se sattui Jabe Smithin jäljille, pakotti kiihkeä levottomuus sitä tavallisesti seuraamaan niitä, jotta saisi varmuuden siitä, ettei tuo salaperäinen mies sitä seurannut. Kolme tai neljä kertaa oli takaliston erämies kääntynyt äkisti ympäri, tuntiessaan terävät silmät itseensä kiinnitetyksi, ja ennättänyt vain vilaukselta nähdä punaisen olennon katoavan tiheikköön. Hän alkoi lopulta tuntea, että tässä välttelevässä silmälläpidossa oli jotakin kamalaa, jotakin selittämätöntä vihamielisyyttä, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta. Pelko Punaketun sydämessä näytti herättävän vastaavan, melkein sukulaistunteen sen ihmisvihollisen rinnassa.

Poikaa seuratessaan Punakettu sai aivan toisenlaisen kokemuksen, sellaisen, joka säännöllisesti sai sen hämmästymään ja kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen. Ovelasti seurattuaan Pojan jälkiä puolisen tuntia hiljaisten, auringon täplittämien puiden lomitse se saattoi yhtäkkiä tavata harmaan, liikkumattoman olennon, — joka ketun silmissä ei suuresti eronnut kannosta — istuvan kannon luona tai puunrunkoa vasten nojaten.

Jäykistyen paikalla yhtä liikkumattomaksi se silmäili tätä salaperäistä olentoa levottoman epäluuloisena ja tarkasteli häntä erittäin tutkivasti. Kun se sai katseensa tuohon hahmoon kiinni ja erotti yksityiskohdatkin (tapaus, joka eläimistä näyttää tuntuvan vaikealta, kun on kysymyksessä liikkumattomat esineet), niin se kävi yhä enemmän Poikaa muistuttavaksi. Mutta sehän tunsi niin hyvin Pojan liikkeellä ollessa, ja tässä aivan hievahtamattomassa olennossa, joka oli liikkumaton kuin kivi, oli sen mielestä aina jotakin salaperäistä ja pelottavaa. Sen järkkymättömyys kesti aina lopuksi kauemmin kuin ketun. Silloin Punakettu liikahti muutaman askeleen, silmäillen edelleen tuota harmaata hahmoa ja yrittäen ymmärtää sitä paremmin, tarkastellessaan sitä toiselta taholta. Kiertäen ympäri hiljalleen ja vetäytyen yhä lähemmäksi se pian joutui tuulta vasten ja vainusi oudon, liikkumattoman olennon hajun. Tämä oli lyhyen näytöksen loppu. Ketun kuonon todistus näytti hänestä aina selvemmältä ja ratkaisevammalta kuin silmien. Se alkoi verkalleen poistua, arvokkaasti ja täysin tyynesti, kunnes eteen sattui joku sopiva kanto tai pensas, joka peitti harmaan olennon näkyvistä.

Silloin se pyyhälsi tiehensä ja katosi silmänräpäyksessä, jättäen kaiken arvokkaisuuden sille paikalle. Ja viikkoon tai kahteen ei Pojan latu lainkaan vetänyt sitä puoleensa. Mutta epämääräisesti se tajusi, että Poika oli pitänyt käsissään hänen henkeänsä monta kertaa eikä sen tähden ilmeisesti voinut olla hänen vihamiehensä, kuten Jabe Smith. Kaukana siitä, että ketun ovelat, tuumivat aivot silti olisivat luottaneet yhteenkään ihmisolentoon, olipa tämä näköjään kuinka vaaraton tahansa.

Syksyn kuluessa Jabe Smithin päähän pälkähti, että hänen erämiesmaineellensa oli sopimatonta antaa kavalan ja rohkean ketun kauemmin voitonriemuisena uhmailla pyssyä, koiraa ja satimia. Saatuaan kaikki viljansa latoihin ja samalla hiukan joutoaikaakin hän päätti vakavasti asettaa järkensä tuon eläimen kavaluutta vastaan, ennen lepäämättä, kuin voitto oli hänen.

Tämän julman aikomuksensa tuo takalistoerämies eräänä sini- ja kullanvärisenä aamuna puolittain pilkallisesti uskoi Pojalle, tietäen tämän sitä jyrkästi paheksuvan. Mutta Jabe oli tehnyt mielessään päätöksen, eivätkä häntä Pojan syyt ja väitteet lainkaan liikuttaneet. He olivat useasti perinpohjin pohtineet asiaa yleispiirteissään ja molemmat pysyneet lujina omassa vakaumuksessaan, mutta tuossa erikoisessa Punaketun asiassa takalistoerämies tunsi asemansa harvinaisen varmaksi. Hän selitti, että mitä voimakkaampi ja viisaampi iso kettu oli, sitä enemmän se kykeni tekemään vahinkoa ja sitä suurempi oli tarve ottaa se kiinni. Tällä erää Poika myönsi olevansa voitettu. Mutta kuva, joka muodostui hänen mieleensä kauniista, viisaasta, satimen tai ansan ruhjomasta tai kuulan haavoittamasta ketusta, oli sellainen, jota hän ei sietänyt. Vaikkakin hän keskustelussaan oli joutunut tappiolle, ei hänen päätöksensä pelastaa ainakin eläimen henki horjunut. Hän tahtoi taistella saadakseen sopimuksen aikaan. Ja Jabe oli todella niin ylpeä saatuaan voiton taitavasta ja tavallisesti voittamattomasta nuoresta vastustajastaan, että hän oli tekemäisillään myönnytyksiä.