"Tässä, Jabe", sanoi Poika, potkaisten varpaallaan toista näistä pikkuovista, "on teidän satimenne!"
Pikaisen käsittämisen loiste välähti erämiehen silmiin, mutta hän vaikeni viisaasti.
"Ja tuolla", jatkoi puhuja, heilauttaen kättään hajallaan olevaa kanaparvea kohti, joka söi, kuopi tai pölytti siipiään päiväsessä, "on teidän syöttinne". "Mitähän syötti siitä pitänee?" kysyi Jabe. "Voi, syötti ei siitä välitä!" vastasi Poika hilpeästi. "Odottakaahan vain ja katselkaa!"
Asia oli nyt hyvin yksinkertainen. Poika tiesi, että Punakettu oli yöllä tarkastellut taloa perinpohjin ulkopuolelta ja olisi epäilemättä yhtä hyvin tutkistellut sitä sisältäkin päin, ellei yön tullen kaikkia ovia olisi suljettu. Hän väitti, että tuo ovela eläin odotti joskus löytävänsä erehdyksestä auki jätetyn oven. Nyt oli aika tuon erehdyksen tapahtua. Pojan suunnitelman yksinkertaisuus ja tehokkuus pakottivat erämiehen heti sen hyväksymään.
Poika lyödä naputteli kokoon pienen, noin kolmen neliöjalan suuruisen lavan kevyistä laudoista ja asetti sen lattialle juuri toisen pienen oven sisäpuolelle. Siitä hän juoksutti ylös narun kummaltakin puolen ovea kahden ylhäällä olevan naulan yli ja yhdisti ne keskeltä. Tähän hän varusti herkän liipaisinlaitteen saman renkaan yhteyteen, joka piti liukuovea ylhäällä. Lavan reunan hän nosti tuuman verran lattiasta ja yhdisti sen liipasimen sillä tavoin, että kevyinkin lisäpaino laukaisisi pyydyksen ja saisi oven putoamaan alas. Kun Poika oli tämän suorittanut Jabe Smithin ja hänen työkalujensa taidokkaalla avulla, hän sovitti muutamia pieniä palikoita lavan alle tukemaan sitä ja estämään sen liian aikaisin laukeamasta, kun kanat kulkivat siitä ulos ja sisään.
"No, Jabe", sanoi ylpeä sotajuonten punoja, kun he kahden seisoivat katselemassa kättensä työtä, "nyt teillä ei ole muuta tehtävää kuin odottaa, kunnes kaikki kanat ovat menneet orrelle. Sulkekaa sitten toinen ovi ja ottakaa pois tuet lavan alta. Kun Punakettu tulee, niin kuin se todennäköisesti tekee juuri kuunnousun aikaan, on se hyvin mielissään huomatessaan, että kerrankin vihollinen on unohtanut oven auki. Se pujahtaa suoraa päätä sisälle katsomaan, miltä kanakoppi näyttää. Ovi putoaa alas — ja siinä sen saatte!"
"Mutta kuinka kanojen käy?" kyseli niiden omistaja epäröiden.
"Kun se huomaa joutuneensa vangiksi, ei se enää välitä kanoista!" nauroi Poika. Nyt, kun hän oli urheasti ryhtynyt tuohon uhkayritykseen, alkoi luonnollinen, alkuperäinen Poika, jossa aina on jonkin verran petoeläintä, hänessä herätä ja pitää puoliaan. Häntä rupesi asia innostuttamaan.
Sinä iltana Poika jäi Jabe Smithin taloon illalliselle. Auringon mentyä mailleen, kun kaikki kanat olivat orsillansa ja korkealla vaaleanvihertävällä taivaalla viimeiset varikset lensivät kotiinsa kuusimetsiin, viritettiin ansa, ja toinen kanakopin ovi lukittiin lujasti. Sitten Poika ja Jabe kätkeytyivät mukavasti vastapäätä sijaitsevaan heinäparveen, ison, avonaisen ikkunan taa, jonka kautta heinät heitettiin sisään, ja sieltä he saattoivat täydellisesti nähdä kaikki, mitä tapahtuisi.
Hitaasti hiipi hämärä yli karjapihan, kattojen ja kallionharjanteilla kasvavien huippukärkisten puiden latvain. Viileätuoksuisen hämärän mukana saapui jonkinlainen odottava hiljaisuus, äänettömyys, joka tuntui kuin kuuntelevan. Ja heinäparveen piiloutuneet miehet puhelivat vain kuiskaten. Parven alla olevista kytkyeistä erottui pelottavan kovana rouskutus, karjan pureskellessa kuivaa heinää, ja silloin tällöin kuuluivat syvät, puhisevat huokailut. Kun hiiri rapisteli hiljaa heiniä parven toisessa päässä, kuului sekin ääni äkkinäisenä ja kovin selvänä.