Vihdoin sitten varjojen laatu alhaalla pihalla muuttui. Ne kävivät pehmeämmiksi ja läpikuultavammiksi. Hopeanhohto laskeutui puiden latvoille vastapäätä olevalla harjanteella, hiipi alaspäin ja valoi ihmeloistoa metsien lukuisiin mäntypuihin. Silloin kanahuoneen kattokin kävi hopeankarvaiseksi, ja salaperäinen, kirkastava valaistus näytti laskeutuvan alas pihaan, tehden sahapukista, kaivonvivusta ja rattaista kauniita, aavemaisia esineitä. Sekä Jabe että Poika katselivat tuota muutosta sanattoman ihastuksen vallassa. Ladon takaa purjehti esiin kuu.
Tuskin oli sädeloisto vallannut karjapihan, kun varjonkaltainen hahmo äänettömästi liukuen tuli kanahuoneen nurkan takaa. Laudoituksessa olleesta raosta kanakopin takaseinässä Punakettu oli nähnyt, että toinen noista pienistä ovista oli auki. Tilaisuus — ei välttämättä tappaa kananpoikasia, vaan tutkistella kanakoppia sisältä — oli lopulta tullut. Se kurkisti varovasti sisään. Siellä istuivat kaikki kanat orsillaan ja nukkuivat sikeästi. Niiden joukossa ei ollut yhtään tappelukukkoa. Se tunsi nämä hoikat, kauniit Cochin- ja Minorca-rotuiset, jotka olivat ylpeitä, mutta vaarattomia. Se riensi luottavasti aukosta sisään. Seuraavassa hetkessä ovi putosi alas sen takana kovasti kolisten ja puristi ja nipisti kipeästi kauniin häntäsudin päätä.
Salamana kettu pyörähti ympäri, kiskaisten häntänsä vapaaksi. Mutta ovi sopeutui varmana kouruihinsa, niin etteivät raivoisasti raapivat kynnet eivätkä epätoivoisesti repivät hampaat voineet saada sitä paikaltaan hievahtamaan. Hiljaisen raivon vallassa se kiiti toiselle ovelle. Sekin kieltäytyi liikahtamasta. Sitten se hyppäsi ikkunaa kohti, litistäen kuononsa lasia ja ikkunakehyksiä vasten. Mutta ei ollut mitään ulospääsytietä. Se pysähtyi, kyyristyi maahan tuon petollisen oven viereen ja pani ovelan älynsä epätoivoisesti ponnistelemaan.
Sillä välin olivat kanat heränneet oven putoamisen johdosta, ja vangin ilveilystä suuresti kiihtyneinä ne alkoivat vimmatusti metelöidä, kirkua ja kaakattaa. Kukot olivat erikoisesti äänessä, mutta päinvastoin kuin urhea tappelukukko ne eivät liikahtaneetkaan tullakseen alas ja taistellakseen tungettelijan kanssa. Tehoton ei niiden aikaansaama melu kuitenkaan millään muotoa ollut. Ensi äänen siitä kuultuaan molemmat parvessa piiloilijat viskautuivat alas ja syöksyivät kiireesti kanakopille.
Kanakopin pääovi sijaitsi toisessa päässä. Poika avasi sen varovasti, pitäen jalkansa ja säärensä aukossa, sillä välin kun Jabe Smith kurkisteli hänen päänsä yli. Se, mitä he nyt näkivät, sai Jaben päästämään hämmästyksen huudahduksen ja Pojan nauramaan viekkaasti. Siinä lattialla, puolittain kuunvalossa, puolittain varjossa, makasi iso kettu, elottomaksi ojentuneena orsien edessä, joilla kaakattavat kanat ojentelivat pitkää kaulaansa sitä katsellakseen. Salaliittolaiset astuivat sisäpuolelle ja sulkivat oven jälkeensä. Kanat hiljensivät hälinäänsä tyytyväisinä siitä, että apu oli tullut.
Poika odotteli viisaasti hymyillen. Mutta Jabe, koskettuaan pitkää, pehmoista ruumista varpaallaan nosti sen ylös hännästä ja tutki sitä arvostelevasti.
"Hitto vie!" huudahti hän viimein äänellä, joka ilmaisi hämmästystä.
"Eikös se vain olekin pudonnut päistikkaa ja taittanut niskansa!"
"No", sanoi Poika, ottaen taskustaan koiran pienen kaulahihnan ja vitjat, jotka Jabe oli hänelle lainannut, "luulenpa, etten pane itseäni vaaralle alttiiksi". Ja hän rupesi kiinnittämään vitjoja ja kaulanauhaa. Sitten hän sitoi elukan veltot, hervottomat jalat yhteen lujalla köydellä.
Jabe virnisteli hänelle kuivasti, mutta Poika piti päänsä.
"Ei sitä koskaan voi tietää, Jabe", sanoi hän salaperäisesti. "Punakettu on kuolleena viisaampi kuin useimmat muut eläimet elävinä, ja jotakin voisi tapahtua kotimatkalla. Se voisi äkkiä parantaa tämän taittuneen niskansa, nähkääs — ja sitten — hui-ii! — ja Punakettu olisi tiessään!"