Itsekukin oli nyt kuitenkin mielissään. Pojalla ja Jabella oli rahansa, ja Punakettu reiällisessä, lujassa korissaan iloitsi jokaisesta muutoksesta, joka tiesi poispääsyä synkästä tallin nurkasta. Vaihtelun tullen saattoi koitua hyvä tilaisuuskin, ja saisihan ainakin kerran vielä liikkua auringonvalossa ja ilmassa. Matka Ringwaakin asutuksilta lähimmälle rautatieasemalle teki noin viisitoista mailia, joka suoritettiin nopeakulkuisissa, postia kuljettavissa avonaisissa vankkureissa. Kori, jossa kovaonninen Punakettu oli, köytettiin lujasti muutamien raskaiden laatikkojen päälle, joten se saattoi nähdä kirkasvärisen, ruosteenkarvaisen ja tummanpunaisen maiseman, josta juuri parhaillaan tehtiin lähtöä. Kettu oli kerälle kiertyneenä korin pohjalla, ja sen valppaat silmät tuijottivat älykkäinä ristikkojen lomitse, jättämättä mitään huomaamatta, mutta lainkaan ilmaisematta tunteita, jotka liikkuivat niiden kirkkaan ja syvän katseen takana.
Jonkin matkaa tie kulki läpi tuttujen metsien ja peltojen. Sitten ympäristö muuttui oudoksi, mutta vanhan Ringwaakin korkealle kohoava huippu, joka ketun koko elämänajan oli ollut sen rajamerkkinä, pysyi näkyvissä. Sitten vankkurit saapuivat jyrkän harjun huipulle ja laskeutuivat Ottanoonsiksen jylhään erämaalakeuteen, jolloin Ringwaak peittyi näkyvistä.
Punakettu tunsi nyt ensimmäistä kertaa olevansa ventovieras ja maanpakolainen. Kun graniittikalliot ja hintelät, valkoiset koivut ja tummat kuusitäplät ja alastomat, synkät, kuolleet puunrungot sulkivat kapean tien keskellensä, tunsi vangittu eläin ensimmäisen kerran menettäneensä vanhan vuorijonon ja mäenrinteellä sijaitsevan pesän ja hennon, punaisen puolisonsa. Usko omaan älyyn katosi siltä hetkeksi, ja se painoi kuononsa epätoivoisena käpäliensä väliin. Vangista ja tuskinpa vähemmin hyvinpuetusta muukalaisesta, joka istui penkillä ajurin vieressä, tuntui matka loputtoman pitkältä, kunnes vihdoin saavuttiin yksinäiselle, pienelle takalistoasemalle; se oli vain punaiseksi maalattu vaja, jonka lähellä oli korkea vesisäiliö. Täällä muukalainen juotti Punakettua ja antoi sille aimo möhkäleen tuoretta lihaa nautittavaksi, mutta ei yrittänytkään kehittää sen hyväntahtoisuutta. Hän ei Pojan tavoin halunnut hillitä tai masentaa ketun rajua luontoa.
Vihdoin tunnin odotuksen perästä juna saapui rämisten ja puhisten raiteita myöten, ja Punakettu peräytyi asemasillalla korinsa seinää vasten pullistunein silmin, kuvitellen mielessään, että maailmanloppu oli yllättänyt. Kun äänekäs hirviö oli sivuuttanut sen ja pysähtynyt ja kettu huomasi vielä olevansa elossa, värisi se niin, että tuskin voi pysyä seisaallaan. Vähäarvoiselta tuntui se seikka, että kori työnnettiin erääseen hirviön osaan ja sitä kiidätettiin pois mieltä jännittävällä nopeudella, hämmentävä jyrinä korvissaan. Vasta lähemmäs päivän matkustettuaan kettu saattoi pakottautua syömään tai juomaan. Vähä vähältä se sitten, nähdessään ihmisten ympärillään elävän ja olevan tyytyväisiä näyttämättä lainkaan pelkäävän hirviötä, se sai takaisin tyyneytensä ja entisen rohkeutensa.
Tämä kehitys vei siltä runsaan toisen vuorokauden, ja silloin, juuri kun kettu alkoi tuntea olevansa tilanteen herra, juna pysähtyi pitkäksi aikaa ja kori nostettiin ulos vaunusta. Jälleen se asetettiin vankkureihin ja vietiin ensin halki seudun, joka oli täynnänsä taloja, tiheässä kuin puut metsässä, sitten miellyttävän maan läpi, missä oli maatiloiksi laajenevia puutarhoja, ja lopuksi tie vei karumpaan seutuun, jossa oli laidunmaita, rämeitä ja tiheämetsäisiä kukkuloita. Pian vankkurit pysähtyivät matalan, punaisen rakennuksen eteen, jossa oli laajat kylkirakennukset ja jonka tilavalla kuistilla maleksi miehiä, satuloitujen hevosten seistessä portaiden edessä.
Täällä nostettiin kori alas, ja muukalainen alkoi innostuneesti osoitella Punaketun kauneutta ja huomattavuuksia miesryhmälle, joka oli tullut paikalle tutkimaan kuuluisaa saalista. Heidän ihailunsa oli rajaton.
"Jos sillä on voimaa kauneuden verraksi", sanoi eräs, "niin se juoksee nopeammin kuin mihin 'Merrybrookit' milloinkaan ovat tottuneet".
"Katsokaahan tuota rauhallista ja ovelaa silmää!" huomautti toinen. "On sillä aivoja. Luulenpa sen toimittavan meille useamman kuin yhden ajon ennen kuin tuo muhkea häntä riippuu seinällä!"
"Minä melkein sydämessäni toivon, että se puijaisi meitä pahanpäiväisesti", huusi kolmas. Mutta tällainen typeränsuopea tunne nosti sellaisen vastustuksen myrskyn, että mies kiiruhti lisäämään: "Tarkoitan tietysti, että olisi tärkeätä meidän ketturodullemme ja siksi myös seurallemme ja urheilulle yleensä, että tämä kettulurjus saisi oivan tilaisuuden rotunsa levittämiseen." Ehdotus sai joitakin kannattajia, jotka esittivät, että Punakettua pidettäisiin siitosta varten, mutta kun oli suunniteltu suurta metsästysseuran kokousta seuraavaksi tiistaiksi, juuri neljän päivän perästä, niin enemmistö päätti antaa tulevaisuuden pitää huolta itsestään. Merrybrook-koirien viime ajo oli ollut hiukan epäonnistunut, ja nyt he eivät tietäneet, tokko alueen lymypaikoissa vielä oli joku kettu. He halusivat joka tapauksessa vielä yhtä kunnon ajoa, ja tässä nähtävästi oli otus, joka sen heille soisi.
Metsästyspaviljongin edessä leviävän ruohokentän keskelle asetettiin kori syrjälleen ja kansi otettiin pois. Samassa hetkessä Punakettu hypähti esiin kuin metallijousen laukaisemana. Aivan sen edessä aukeni laaja sileä keto, joka vei vaahtera- ja kastanjalehtoon. Mutta tietä pitkin tultaessa Punakettu oli huomannut talon toisella puolella laajalti viljelemätöntä maata, metsäistä ja pensasten peittämää. Tuolla liian silmiin pistävällä vapauden tiellä se vainusi ansaa. Samalla hetkellä, jolloin sen jalat koskettivat lujaa maata, se mutkitteli suoraan taaksepäin katselijoita kohden, livahti sievästi erään miehen säärien välistä, lähimmän hevosen vatsan alitse, suunnattoman rododendronryhmän taakse tien poikki — ja katosi, ennenkuin kukaan ennätti muuta kuin katsoa töllistellä.