»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli niinkuin pitikin.
»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle olalle.
»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu, herra Mac Allister», nauroi Poika.
»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!» vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen, etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti, Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira, kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta! Missä ukko!»
Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa. Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien. Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon kättä kurottaen ja tipu tiputtaen vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla, satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!» hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.
Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti. Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.
»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.
»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»
»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!» sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.
Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin kainaloon.