»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan, kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —
»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»
»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me sovimme.»
James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.
»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.
»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»
Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään, pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson koskaan antanut kaivaa.
III.
Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä. Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä, kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä? Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän syksyisen hämärän vuoksi.
Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin; sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.