»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»
»En minä ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua. »Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista — se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta. Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on, pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»
Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti, korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä kotiatulon.
»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle. Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.
»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen pettymystään.
»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia, joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja salli hänen silitellä itseään.
Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.
»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä tahtoisin tietää, miten minä saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»
»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa voisi olla!»
Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —