»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»
Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies, Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan, että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.
»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle, toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen, tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.
»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi, »sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten minä olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja sileiltä. Minä luulen —»
Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen, kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi, suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja, mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti päätä ja siipiä huolestuneena honkk-a-honkaten. Heti Mac Phairrsonin nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella. Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli, voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää. Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!» putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.
ISON AUTION JÄRVELLÄ.
Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa, jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse — kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään, että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien jalkainsa tallata.
Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa, kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut, se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka; mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.
Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä vimmatusti.
»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»