Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat, ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä päässä.
Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.
Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä, huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin, hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.
Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn. Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan, jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.
Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja vaipui uneen.
Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat. Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä, keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen, siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt, ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon» aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.
Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.
Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi. Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä. Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä, että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan kesken katkennutta untaan.
Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo! mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri, kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi hänen helmainsa alle piiloon.
Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä. Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui, että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään, ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.