Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea, Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa. Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi. Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena, vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.
Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa. Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti, oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään »Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.
* * * * *
Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan, isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa, niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan. Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.
Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään, meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata, hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi, ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella, jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.
Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän heidän edellään, mutta kauempana järvellä.
»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista tai vioista.
»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»
»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.
»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli. »Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»