»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.
Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen, puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin — joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.
»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa aaltoa vastaan.
»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»
»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä sanon, kun sinne päästään.»
Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.
»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.
Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja istu hiljaa. Minä se tämän kanootin suunnan määrään.»
Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.
»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi maailmanlopun narriksi!»