Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan, ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen. Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen hyvänluontoisten kasvojensa poikki.
Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli hajalleen mureita kaalinkupuja.
Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea, jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut, puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä, ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta. Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien nauranut.
Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.
Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen kaalinkuvun.
Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.
Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.
Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.
Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan. Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.
Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen, rupesi nelin kontin ryömimään.