»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta yllyttänyt, kirottu mies!»
Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään. Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin, paiskaten oven kiinni perässään.
Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä. Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana molemmin käsin kasvonsa peittäen.
Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.
III.
Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi. Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.
Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa. McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä suvussa niin sitkeässä.
Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka! Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.
McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin epäjohdonmukaisesti.
Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan. Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran, kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.