»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina ollut lujassa.»
McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän. Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.
McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa, hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.
Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli. Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta. Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan niin salamyhkäisesti valmisteli.
Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä, mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin. Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä silminä.
Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä, leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta» sylissään.
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen, joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.
Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman, hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen. Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin, oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin soita.
Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä, jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson ja viedä leirin mennessään.
Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa, »avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.