Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin, kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli, lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.
Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä, tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät alleen hautasi.
Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa, mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.
Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui. Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt, pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä kiinni ja parkui.
Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.
Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn, josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.
Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi. Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana. He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi. Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.
Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan, häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.
»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.
Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.