MELINDY JA ILVEKSET.
Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen, yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.
Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin, ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.
Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt lastuihin ja olkiin.
Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta — josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa välittävän.
Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.
Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi, ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.
Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta, jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie, tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin peittynyt.
»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»
»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!» Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.