Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.
Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä, kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot, pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.
Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven raoista.
Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan navettaa kohti.
Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen. Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin, kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin sinisilmiinsä.
»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih, ne repivät sitä!»
»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi. »Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»
Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä kuoliaaksi!»
Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi rakkaitten lampaittensa avuksi.
»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»