Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne saaliin kimpusta.
Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.
Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan — ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan. Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat, korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.
Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.
Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella hellällä pilkalla.
Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään. Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.
Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:
»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»
Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.
Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut, hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.