Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia, tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien, ja puhkesi hillittömään itkuun.
Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista! Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»
Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.
»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä, kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin taikina menee pilalle?»
Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.
ROUVA GAMMITIN PORSAS.
»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit, ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen, jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta, laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista hiuksistaan.
»Mitäs te teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies, nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt, että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia linnuntietä.
»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen. Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta ottamassa.»
»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.