»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut, että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin, kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»
»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.
»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»
Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi eukko.
»Mitäs niillä tehdään?» hän kysyi.
Joe Barron kävi totiseksi.
»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole kasvanut metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on kerrottava, kuinka sitä on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole ladattu. Ja tässä ovat ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi, ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.
Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle kulmapuodille.
»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron», eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle, susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.
»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä se karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten. Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole liian vanha ja sitkeä.»