Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä — eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta, pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.
Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta. Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia, punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua. Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta; ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa sekaantua.
Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu; mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille »karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät, ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa. Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden lihapadat vapaudessa.
Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja — kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään, rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.
Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt ankan — mutta sen menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen huonosta tavarasta.
Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia. Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen kuit kuit varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt loitommalle.
Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat. »Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla haavaa.
Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —, paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta kiljuen.
Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa, tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri. Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot pettivät. Epäilemättä tuo oli nainen; — mutta ei aivan tavallista sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.
Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa yötä ja ottelua.