Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»; ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella, jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi. Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata piippua vasten.
Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva Gammit oli vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle ja hiipi varovasti sisään.
Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli, peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen hyökkäsi ulos.
Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä kuit! kuit! varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.
Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva Gammitkin vaistomaisesti pysähtyi. Ei niin, kuten hän olisi selittänyt, jos siinä olisi ollut ketään, kelle selittää, että hän olisi kynnen vertaakaan pelännyt, vaan hän muka tahtoi nyt koettaa Joe Barronin pyssyä. Nostaen pyssyn olalleen hän sulki toisen silmänsä, toisella katsoi tarkkaan piipun päässä olevaa jyvää ja veti liipaisimesta. Ei tapahtunut niin mitään. Laskien pyssyn poskeltaan hän loi siihen ankaran katseen ja huomasi nyt, että hän oli unohtanut virittää hanan. Hätääntymisen varjo hetkeksi pimitti hänen kasvonsa, kun hän huomasi tämän, ja hän loi terävän katseen karhuun nähdäkseen, oliko tämä huomannut hänen erehdyksensä. Ilmeisestikään se ei ollut. Se istui siinä yhä, killistäen häneen ilkeästi ainoalla pienellä silmällään.
»Älä luulekaan pois pääseväsi, vaikka minulle sattui pieni vahinko!» mutisi rouva Gammit, sulkien hampaat että naksahti ja virittäen hanan, pyssyä jälleen olalleen kohottaessaan.
Sattui kuitenkin niin, ettei Joe Barron ollut muistanutkaan kertoa hänelle, kumpi silmä se oli suljettava, ja rouva Gammit siis, niinkuin oli kylläkin luonnollista, sulki sen silmän, joka oli lähempänä pyssyä — ja nallia, joka nyt oli räjähtävä. Takatähtäimen hän niinikään jätti luvusta aivan pois. Hänen mielestään riitti se, että pyssyn suu näytti olevan karhun kohdalla. Ja näin hän mielestään sai otuksen kylläkin tarkkaan jyvälle, vaikka tähtäsikin hiukan liian korkealle. Sitten hän veti liipaisimesta.
Tällä kertaa kaikki kävi niinkuin pitikin. Seurasi hirmuinen räjähdyksen pamaus ja eukko horjahti taapäin pyssyn ankarasta potkaisusta. Malttaen paikalla mielensä ja ylpeänä aikaansaamastaan suuresta äänestä hän kurkisti savun läpi, luullen näkevänsä karhun kuonolleen keikahtavan, henkensä heittäen. Sen sijaan hän kuitenkin huomasi karhun pään kohdalla koivussa vimmattua siipien pieksämistä. Ja sitten vanha kalkkunakukko putosi raskaasti maahan, yhden ainoan moittivan lutkutuksen päästäen, joka koski kipeästi rouva Gammitin korviin. Se olisi pudonnut aivan mesikämmenen päälle, ellei viimeksimainittu, mielen tasapainon kerrassaan menetettyään niin paljosta häiriöstä, olisi jo kapaissut käpälämäkeen, jotta pensaikko lakoili.
Rouva Gammitin kasvoilla seurasi riemastusta hämmästys. Sitten hän punastui korvia myöten vihasta, paiskasi tihutyön tehneen pyssyn maahan ja tallasi sitä jaloillaan. Hän oli hyvin tehnyt osansa, sen hän tiesi, mutta tuo kehno pyssyhän se oli pettänyt. Niin, niin, hän olikin aina pitänyt niitä kelvottomina kapineina. Tämän jälkeen hän aikoi luottaa vain itseensä.
Kalkkunakukko, se raukka, makasi siinä nyt aivan liikkumatta. Rouva Gammit kulki pihan poikki ja kumartui kovin pahalla mielellä maassa makaavan linnun yli. Hän oli niin pitänyt tuosta meluavasta itserakkaasta vanhasta linnusta, joka oli ollut oikein kuin seurana pihassa lutkutellessaan ja astua patsastellessaan, siivillä maata lakaisten, naaraitten muniaan hautoessa. »Kävipä tuo nyt kovin hullusti», hän mutisi linnulle kuin hautajaispuhetta pitäen, »kun sinun piti joutua tuon pyssy-hylyn tielle!» Muistaen sitten äkkiä, että linnusta lähti paljon helpommin höyhen sen ollessa vielä lämmin, hän kantoi hervottoman kalkkunan koivista pihan poikki, otti kyökistä kopan, istui kynnykselle kuutamoon ja alkoi murheellisena kyniä. Kuinka se oli komea ja raskas. Katsellessaan sen kookasta ruumista rouva Gammit miettiväisenä mutisi: »Kylläpä taidan kyllästyä kalkkunaan, ennenkuin saan tämän kaiken syödyksi!»