Rouva Gammit oli nyt vakuutettu siitä, ettei tämä karhu häntä enää häiritsisi, ja hän vahvasti toivoi, että sen kuumavesi-kokemukset olisivat opiksi niille muillekin karhuille, joitten hän luuli mökkinsä ympärillä luimistelevan. Ja toteutuivatkin hänen rohkeimmatkin toiveensa. Palaneet paikat kirvellen ja kaikki ennakkokäsityksensä naisesta mullistettuina karhu viipymättä lähti toisille etäämmille metsästysmaille. Suuri osa sen karvasta lähti laikoittain ja monet ajat se senjälkeen halveksi itseään.
Kun ei enempään kuin viikkoon tapahtunut sen koommin rosvoretkiä navettaan eikä kanakoppiinkaan, eikä puutarhassakaan enää näkynyt karhunjälkiä, niin rouva Gammit älysi, että hänen voittonsa oli pysyvä, ja hän ilostui siitä niin, että mielihalulla tyytyi viikkoiseen kalkkunaruokaansakin. Eräänä hivelevänä aamuna, sulotuoksuisen tuulen humistessa metsässä, hän sitten lähti viemään takaisin Joe Barronin pyssyä.
»No kuinka se luonnisti, rouva Gammit?» kysyi naapuri uteliaana.
»Kyllä karhut saivat kyytinsä, herra Barron!» eukko vastasi. »Mutta pyssy sitä ei tehnyt, vaan kiehuva vesi. Sen minä olen tullut huomaamaan, että kiehuvaan veteen voi aina luottaa!»
»Minä toivon, että te sentään tulitte pyssynkin kanssa juttuun, vai?» kysyi naapuri.
Rouva Gammitin äänessä oli empivä soinnahdus.
»No niin, herra Barron, minä kiitän teitä kovin pyssyn lainasta. Hyvää te sillä tarkoititte. Mutta minä tahtoisin vähän varoittaa teitä. Älkää luottako tuohon pyssyyn liikoja, taikka vielä saatte sitä katua. Se ei käy siihen, mihin sillä tähtää.»
MUSTAN VEDEN PATA.
Myöhään Henderson sai oppia, mitä pelko on. Mutta kun se aika tuli, niin sai hän kylläkin perusteellisen opetuksen. Ja Mustan veden pata sen hänelle opetti.
Hitaasti, vastahakoisesti, avuttomasti kuusipölkyt peräkkäin kiersivät piiriä suuren kalliopadan ympäri. Suurta pataa kiertävä vesi oli sileätä, syvää ja mustaa, mutta vaahtojuovissa. Kalliopaarteen kyljessä oli halkeama joen vuolaaseen päävirtaan, joka vavisten ja kihisten syöksyi jyrisevän putouksen kammottavaan kattilaan. Tästä jyrisevästä kattilasta runneltujen vetten hurjasta sotkusta ja ärjynästä kohosi valkoinen vihmavaippa, joka aina välistä liehui korkeammalle ja padan partaalla kasteli vihannat koivut. Kalliopaarteen halkeamasta, joka nielaisi osan ohi kiitävästä vedestä ja imi sen Mustan veden padan hitaihin pyörteihin, ei ollut kuin pari syltä putouksen kynnykseen.